maanantai 21. elokuuta 2017

Meren monet kasvot

Hmmm... otsikko ei varmaan oo mun kielikuva, luultavasti pöllin sen nyt muualta. Ehkei siihen ole tekijänoikeuksia.

Lomaselta on siis palattu, lomaltapaluumasennus ja -väsymys iskenyt ja kaikkee pitäs silti tehdä. Aamu oli todella ankean näköinen sumumölli, jossain määrin on vieläkin. Ei tiedossa parempaa.

Kelit oli vaihtelevat tuolla rannikolla, välillä satoi, välillä paistoi ja sitten tuulikin kovaa. Ikinä en oo niin isoja aaltoja nähnyt tuolla, kuin sunnuntaina! Ne pyyhki yli koko kallioiden mitalta, mitä ei oo koskaan tapahtunu sillon ku ollaan oltu mökkeilemässä.





Kolmesta illasta kahtena nähtiin auringonlasku, ja lauantai-iltana se oli komea näytös meren velloessa hornankattilana värikkään taivaan alla.
Desibelit oli varmaan melkoiset, mutta ihmeen hyvin nukuin, kuten yleensä aina tuossa mökissä. Meren ääni tuudittaa, vaikka se olis kovakin.

Tällasen "once in a lifetime" -otoksenkin nappasin metsässä. Näitä kauriita siellä liikuksi, aiemminkin nähtiin  hieman toisaalla yksi, mutta se karkasi äkkiä. Tämä ei pelännyt, tosin oltiin aika kaukana ja koirat ei sitä huomanneet kun se oli paikallaan eikä ilmeisesti ollut polun yli mennyt, että olis haju jäänyt. Mie pysähyin vain siksi hetkeksi, kun otin kuvan, etten turhaa jäänyt pällisteleen ja pelotteleen. Sillä kertaa mies ei ollu kameransa kanssa mukana, ja sitä harmitti.

Reissussa otin muutamia hetkessäelämistilanteita itselleni. Sängyssä makasin ja kuuntelin meren ääniä ja sateen ropinaa katolle (tosin näissä tilanteissa aina nukahdin), rannalla vain seisoin ja katselin aaltoja. Uimassa käytyäni istuin kivellä ja annoin pikkukalojen tutkia varpaitani. Pimeässäkin mieluusti olisin imenyt äänimaailmaa ja valojen tuikahduksia, mutta jokin hyönteinen pisteli jalkoja - säären takaosia jostain syystä - niin kirvelevästi, että se oli mahdotonta. Tai ehkä olis pärjänny, jos olis laittanu pitkät housut. Pari päivää kutitti ja kirveli, mikä lie kun ei tuntunut ollenkaan siltä, että mitään hyttysiä olis ollu.

Mutta nyt ittee niskasta kiinni ja toimiin.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Savua, höyryä ja pihinää

Se oli Rautatiemuseopäiväkin, ja erinäisiä höyry- ja muita museojunia kuljeskeli siellä täällä Karjaata ja Helsinkiä myöden. Mekin hieman kuljeskeltiin niitä sitten kuvailemassa siellä täällä. Onhan ne majesteetillisia ja pelottaviakin, nuo höyryveturit. Jotenkin minusta niin sykähdyttävää ajatella, että ei kovinkaan kauan aikaa sitten ne oli pääasiallisia rata-ajoneuvoja. Hienoa, että Rautatiemuseossa ja Haapamäen museoveturiyhdistyksessä pidetään kunnossa näitä vanhoja upeita vetureita ja vaunuja!
Tk3 nro 1136 ”Pikku-Jumbo”
Pikku-Jumbo on HMVY:n hoivissa Haapamäellä, tässä se "pääteasemalla" vaihtoi vaunuletkan toiseen päähän uutta matkaa varten.
Hv1 nro 555 "Prinsessa"
Prinsessa, vähemmän käytetyltä nimeltään Heikki, on Rautatiemuseon liikkuvaa kalustoa, tässä hienoine koristeluineen ja lippuineen pysähtyneenä Rajamäen tehdasmuseon viereen. Höyry purkautui huumaavalla melulla ja niin kovalla paineella, että sinkoutui metrikaupalla suoraan ylöspäin. Oli paljon väkeä katsomassa sitä, ja kyytiinkin menossa kun se Karjaan suuntaan puksutti.
Samalla käytiin katsomassa Rajamäen kirkko. On meinaan hivenen pompöösi kirkko pienelle kylälle, mutta sen onkin rakennuttanut Alkoholiliike Oy omille työläisilleen. Ja juuri ennen sotia, tuo onkin ollut haasteellinen naamioitava kun Rajamäen tehtaita on kovasti tykätty pommitella. Siis se on ihan järkyttävän korkee! Liki 50-metrinen torni ja sen huipulla seitsemänmetrinen risti. Varsin mahtailevaa kyllä.

Oon ollu niin ilonen siitä, että meillä on nyt katto ja maksujärjestelyt kunnossa (kun nyt vain terveyttä riittäs että pystyis maksamaankin) mutta nyt taitaa olla onnellisuusenergiat vissiin lopussa, kun ahdistaa eikä siitä pääse eroon aattelemalla mukavia. Niitäkin riittää, ollaanhan sentään miehen kans menossa pitkää viikonloppua viettään meren rannalle. Huomenna lähdetään - säät ei taida olla kyllä parhaat mahdolliset.

Ensi viikolla tulee vielä remonttimiehet laittaan jonkun listan tai laudan tai jotain katon reunaan, kun siinä on liian iso rako - siitä päästiin yhteisymmärrykseen eilen, kun remontin myyjä ja firman työnjohtaja kävi lopputarkastusta tekemässä. Pojat (no, yksi on poika, yksi on mies ja yksi siltä väliltä) on kotimaassaan tällä hetkellä relaamassa, se niille sallittakoon kun niin reippaasti töitä tekivät. Ei oo yhellä laudalla niin kiire, kun katto muuten on kunnossa. Hiukan sen äänieristys kärsi, mutta on sentään hieno vedenpitävä ei-laho katto! ♥

Täytyy syyä jotain ja mennä ulos, jos se vaikka lievittäs ahistusta. No syöminen aina, mutta ulkoilu olis terveellisempi konsti. Tänään piti olla kaunis puolipilvinen sää, mutta ennuste muuttui taas aamun kuluessa.

maanantai 14. elokuuta 2017

Liskoja ja ruusuja

Minipieniä sisiliskoja :) mies huomasi lauantaina, että koira ikäänkuin vaanien tuijottaa jotain, meni katsomaan ja näki nämä. Toin siihen tulitikun mittakaavamerkiksi. Ihmeen kesyjä ja rauhallisia olivat nuo pienet liskonalut. Kaksi ruskeaa ja yksi vihertävä.

Joo myrskyä lietsottiin kauheasti, Ilmatieteen laitoksen sivulla oli oikein varoitus vaarallisesta ilmasta ja käskettiin ihmisiä pysymään sisällä. No mie olin viemässä vävyehdokasta junalle just sillon, kun se tänne ylti - salamoihan se hiukan ja jyrisi ja satoi, mutta se oli äkkiä ohi ja mistään myrskystä ei voinu kyllä puhua. Illemmalla oli sitten jo poutaa ja kaunis auringonlasku. Helsingissä toki oli ollu aika kauheaa, joku maratoonikin siihen aikaan just. Katoin jotain videoita, missä maratoonarit kahlas vedessä ja ryömi kaatuneiden puiden ali likomärkinä.

Kaupassa oli halpoja reilun kaupan ruusuja, ostin ilokseni oransseja kimpun. Tai itse asiassa panin miehen ostaan ne. Se osti keittiön valaisimeen lampun, ja kassalle kävellessä tarjosin ruusuja sille että ostakko mulle ruusuja. Ei ollu ko kaks euroa niin osti.

Kävin äsken hakeen salmonellatestipaketin kuopukselle, kun sen täytyy koululle semmosen tulos toimittaa (ja kirjoitin oheen rautalangasta ohjeet) ja samalla kävin kävelemässä sielläpäin koirien kans, vähän niinku vaihtelua hajuihin niillekin. En oo käyny tänä kesänä niillä nurkilla, ja aiemmin ihmettelin yhtä pihaa, jonka keskelle oli kasattu kauhea ryjäläjä niinku olis joku komposti siinä, kaikenlaista maa- ja kasviainesta. Nyt siinä oli ihan hirveästi keltaisia ja oransseja kehäkukkia, krassia, kauraa, auringonkukkia ja kurpitsaa. Upea! Se koko läjä oli kukkien ja isojen lehtien peitossa. Tosin parin kuukauden päästä se on taas ruma.

lauantai 12. elokuuta 2017

Koti ♥

Höh, panin tuon random sanaparin edellisen kirjoituksen otsikoksi ihan vaan siksi, kun se sattui pyörimään mielessä ilman syytä. Sen jälkeen aina kun olen täällä käynyt, on alkanut pyöriä päässä Nirvanan All apologies, ja nyt vasta tajusin yhteyden.

Kysyin eilen työmiesten nokalta, onko niillä viikonloppu vapaa (pitkiä päiviä tehny ja se ainaki oli välillä minusta tosi väsyneen näkönen) ja se sano on, ja että katto tulee valmiiksi sillon eilen. No, nyt niille oli kuitenkin nakitettu tälle päivälle vielä tuon seinän korjaus - ilman asian puheeksiottoa olisivat ilmeisesti jättäneet lahon seinän silleen, vaikka siitä puhuttiin myyjälle ihan alusta saakka, että seki pitää korjata. Myyjä oli vaan jättäny sen tyynesti pois sopimuksesta. Ne olis jättäny siihen lahot laudat vinksin vonksin ja kissanmentävän reiän siihen räystään alle, mistä ritilä on jo pudonnut purku- ja uudelleenrakennuksen tuoksinassa. Ja muka pitkä takuuaika, kun katon alle pääsee sit oravat ja linnut ja lepakot ja kuka nyt keksii mennäkään.

Kun tuossa firmassahan on erikseen myyjä, joka tekee laskelmat ja tarjouksen, ja ehkä käy katsomassa työmaalla - tuo sano tulevansa, mutta en oo huomannu että ois käyny - ja sit on erikseen työnjohtaja, jolla on useita työmaita, se piipahtelee paikalla kun pyydetään. Taitaa enempi olla puhelinyhteydessä työntekijöihin. Sit on tää varsinainen suorittava porras tässä hommissa, ja meillä vielä täysin ulkopuolinen tarkastaja. Onneksi on muita (mies) hoitamassa sitä puhelinrumbaa, kun silloin ongelmien ilmetessä (ja myyjän karkean virhearvion selvitessä) sitä soittorälläystä työnjohtajan ja tarkastajan ja myyjän suuntaan oli enemmän kuin kohtuullista. Mie oon vaan täällä ja kuvaan. Ja välillä kurkistelen kielimuurin takaa.

Toinen rakentaa seinää, toinen siivoaa jätteitä ja purkaa rakennustelineitä yksin. Aika pahan näkönen tilanne tuli äsken ihan tuossa ikkunan eessä, kun pystyosa kaatui huomaamatta kohti miestä, joka oli selin siihen irrottelemassa poikkipienaa toisesta pystyosasta. Oli aika lähellä, ettei kolkannut sitä, mutta onneksi ei kaatunut kokonaan vaan jäi kenoon. Saattoi se vähän johonkin hipaista, säikäytti ainakin. En päässy antaan tekohengitystä :P

Mut hei; meillä on nyt kunnollinen katto! Ja helvetisti velkaa. 25 tuhatta tuli maksaan tää lysti. Talokaan ole monen kymmenen tonnin arvoinen... mutta koti säilyi ja taas ehkä voidaan tässä muutama vuosi asua ja maksella velkojamme. Ja hirveitä sähkölaskuja.

Ennen/jälkeen:

perjantai 11. elokuuta 2017

Easily amused

Taas kakku. Taas se meni makeisiin suihin samana päivänä. Oli vaan hyvät mansikatkin menny makeisiin suihin (ihan luvalla tosin) niin kakun päällystää piti hieman täydentää pihaltahaetuilla villivatuilla ja tommosilla rakeilla. Koulunalotus- ja lomanlopettajaiskakku, selitin miehelle kun se kysy mikä kakku.

On ihanaa, että kattoa tehdään ja että sen pystyi ylipäätään tekemään, mutta elimistö on koko ajan vähän sellasessa hälytystilassa, kun pään päällä ryskyy ja paukkuu kun taloa sananmukaisesti ensin hajotetaan ja sitten sitä lyödään uudelleen kokoon uusista puista. Puukkosahat ja porat jyrisee ja naulaimet ja nitojat paukkuu ja lankut kolisee. Portaikon lampusta putos kupu tärähtelyn johdosta. Neljättä päivää ja eilenkin aamuysistä iltakasiin. Hienoa toki. Ahkeria työmiehiä etelästä, kielimuuria pukkaa mutta onneksi ei tartte paljo puhua. Tere hommikust melkein riittää, välillä jotain muutakin.

Väsyttää päiväkausien hälytystila ja se, kun koira oli levoton yöllä ja halus sit uloskin 03:39 enkä saanut unta ennenkuin vähän ennen kuutta, ja seiskalta taas ylös. Tyttö junalle, koirat kävelylle, sit pihalla vähän kuskailin rakennushommista jäänyttä siistiä lankunpätkää liiteriin ja lyhyempiä saunalle ennen työmiesten tuloa. Oma mies on töistään kotiuduttuaan tyytynyt vain valittamaan työn jäljestä. Yhden puun pyydettäessä poimi jätelavalta, kun en itse siihen  ylettynyt. Olen jemmaillut sieltä purettua puutavaraa ja irrotellut niistä nauloja, niillä kuivilla kakkoskakkosilla lämpiää sauna moneen kertaan. Kun ei meille vieläkään ole niitä puita ostettu. Eipä tämä tukala tilanne ole miehen rahankäyttöä muuttanut; osteli paitoja ja valokuvaustarvikkeita ja kun pyysin, että maksaisi toisen tytön e-kirjan, ni ei oo kuulemma rahaa. Lapsella ei oo koulukirjaa, mutta onpahan isällään hieno paita. Mie tilasin ja maksoin jo toiselle sen yhden kirjan, mitä se tällä hetkellä tarvii.

Polkupyörät olis pitäny myös huoltaa ennen koulun alkua, mutta ei muistettu ja "ehditty", ja eilen sit illalla saunan jälkeen aloin niitä katteleen... kauheella etsimisellä löytyi pumppu (sitä oli pidetty kuistilla, mutta kun kuisti keväällä siivottiin, sekin vietiin muualle) mutta siitä oli alkanut letku falskata, eikä sillä tehny enää mitään. Löytyi sitten vanha pyöränpumppu, jolla saatiin yhden pyörän renkaat täytettyä, mutta toisessa on ilmeisesti venttiili rikki tai kumi jostain ihan hajalla. Lopulta lapset kuitenkin sai autokyydin seisakkeelle.

Junat vaan menee niin typerästi, että joutuu oleen 1,5 tuntia liian aikaisin koulukaupungin asemalla, että ehtii kahdeksaksi kouluun.

Lämmin päivä taas tulossa. Jotain myräkkää luvattu, saa nähä.


torstai 10. elokuuta 2017

Kesän loppu.


Vein autollisen lapsia kouluun. Taas se alkaa. Voi hyvänen aika, miten tämä kesä loppuikin niin äkkiä! Ei ehditty katsoa sitä lyhintä reittiä asemalta koululle, ei ehditty kuopuksen kanssa katsoa miten lippu ostetaan automaatista, justiin eilenillalla saatiin mentyä tablettikaupoille kun tytölle tulee e-kirja jolle pitää olla joku lukulaite. Anoppi kustansi siitä 120 euroa avustuksena, mikä on mukavaa. En ite ymmärrä mokomasta e-kirjasta mitään, oon yrittäny googlettaakin mutta missään ei ole selitystä for dummies että voiko se olla esim. useammassa laitteessa - kotona koneella ja mukana puhelimella - vai voiko sen siihen hintaansa ladata vain yhden kerran johonkin ja miten se käytännössä toimii. Ehkä asia selviää. Toinen on, että se tulis halvemmaksi per vuosi, jos sen ostais kerralla koko kouluajaksi, mutta kun en luota siihen, että lapsi viihtyy ja jaksaa koko koulua loppuun asti. Kun ei se tosiaankaan ole sen ala. Mutta sekin ehkä selviää.

Mie niin toivon, että tytöt viihtyis ja jaksais!

Katto rakentuu.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Markkinoita, makkaroita ja matoja

Laps läks kaverinsa kanssa kyläileen junamatkan päähän. Vielä ehtii ennen koulua. Juna oli aivan täynnä, lippua ajoissa varatessa oli vain yksittäisiä paikkoja, ja ravintolavaunukin oli täynnä. Piti lähteä aamulla, sattuneesta syystä eli erään menon takia oli onneksi suunniteltu aikaisempaa lähtemistä - ensinnäkin mulle tuli lähtöaika taas niin huomaamatta, että sieppasin vaan housut jalkaan ja huivin päähän, ja lähdin kyytimään lasta junalle yöpaitaisillani. Toisekseen kun piti vain lähimmälle seisakkeelle viedä, kävi ilmi että kaverilla ei ollut kyytiä, tai ehkä kyytijä oli sairas, kankkusessa tai jotain kun ei vain noussut viemään, niin piti sitten sekin hakea, myöhästyivät alkuperäisestä aikomuksesta mutta varsinaiseen pitkän matkan junaan kyllä ehtivät. Kun vein kaupunkiin asti. Siellä sit ajelin vaan yöpaitasillani, onneks ei tapahtunu mitään että olis pitäny nousta autosta... vähänkö olis ollu noloa.

Siirreltiin ja raivailtiin miehen kans vähän vinttiä, kun huomenna pitäs tulla remonttimiesten laittaan jotain tukia sinne sisäpuolelle, ettei sisäkatto romahda kun purkavat sitä ulkokattoa ja tekevät uusia kattotuoleja, mikäli niitä voi tehdä. Sisäkatto kun on sillä Pyhällä Hengellä kiinni läpilahoissa kattotuoleissa. Muistin sitten tummuneita paneeleja katsoessani, että siitähän on jo useampi vuosi, kun olen kattonu niitä tummuvia paneeleita ja puhunut miehelle, että jotain on siellä vialla. Voi että, kun se olis ottanu mun puheet sillon tosissaan ja vaikka kattonu sinne tuuletuskanavaan... ei ehkä olis ollu näin toivotonta. Mutta tää on taas sitä jossittelua, ja mies ei sanonu mitään kun muistelin ääneen tätä asiaa sille. Sitä harmittaa ja suututtaa kun mie oon asiasta puhunu ja se on mua ja mun puheita väheksyny.

Sateessa on ollu taukoja, että on päässy onneksi ulkoileen. Tänään kävin ripeän lenkin metsätiellä, oikein tunsin kuinka endorfiinit vaikutti. Eilen käytiin isoilla markkinoilla, ostin elämäni ensimmäisen viipurinrinkelin - oon luullu että se on joku kälynen vesirinkeli mutta sehän on kunnon pulla - ja saippuaa. Jälkimmäinen tuoksuu vahvasti aina kun pussin läheltä kävelee keittiössä. Olis ollu ryynimakkaraakin kaupan, mutta sit ku alkoi jälleen sataa niin mentiin syömään aasialaista ruokaa oikein sisäravintolaan - ja mulla meni ruokahalu ku salaatissa oli mato, kastemadon näkönen pieni ohut mato jossa kulki siksakkinen verisuoni. Väkisin söin vähän, kun kerran oli maksettukin, mutta öklö olo oli pitkän aikaa. Siis sehän on ihan normaalia että ravintolan salaattiin eksyy mato, että en mie siitä viittiny kitiseen ruveta, mutta silti... ei huvittanu enää syödä. Muutenkin oli tällä kertaa vähän huonot sapuskat siellä, mieskään ei ollu tyytyväinen.

Ei pitäs niin tarkkaan kattoa, mitä suuhunsa pistää... jos olis ollu vaikka punasipulia siinä salaatin joukossa, mato olis hyvin menny punasipulin hituna, mutta ku siinä ei pitäny olla mitään punaista.

Yhen yhtäkään salamaa tai jyräystä ei oo viime päivinä kohdalle osunut, vaikka niitä salamia monena päivänä on sääennusteessa ollutkin. Sillon yhtenä päivänä oli parhaimmillaan 7 salamaa, ja mitään ei tullu. Ei ees lähimailla. Viimeksi tänään tunti sitten olis pitäny olla. Vettä kyllä on tullu.

perjantai 4. elokuuta 2017

I got the pulsating rhythmical remedy

Nousin viiden maissa ylös, kun olin illalla katsonut säätiedotuksesta, että kuudelta sataa ja jatkuu koko päivän - halusin käyttää koiria lenkillä ennen sadetta. Melkein onnistuinkin; reilu puoli kilsaa ennen kotia alkoi sade. Kuusi salamaakin on tullut ennusteeseen, mutta eiköpähän nekin sieltä putoile pois kun päivä etenee. Taivas oli ihan oranssi kun heräsin, mutta laimeni jo siiheksi kun ehdin ulos.

Auringonnousu ennen sateen alkua

Eilen aamupäivällä kävin koirien kanssa ulkona ja tein normihommia - tiskikoneen tyhjennystä yms. - ja puolilta päivin käytin kuopusta nuopsyllä, kaupassakin käytiin. Sen jälkeen ryhdyin ruuanlaittopuuhiin, tein makaroonilaatikkoa ja paistoin muikkuja, joiden kera pussimuusia (sitä Lidlin, joka on ainoa syötävä pussimuusi) ja miehellekin oli kahvit valmiina, kun se tuli töistä. Oman ruokani siinä lopeteltuani istahdin pitkästä aikaa tähän tietsikalle (kuopus oli tässä ollut mun kaksituntisen keittiöurakan ajan) niin mies heti sanoo, että haluaisi tulla tähän käsitteleen jotain kuvaa. Kun minähän olen koko päivän tässä istunut. Hieman närkästyneenä sanoin, että tein juuri ruokaa pitkän aikaa - "ai koko päivän?" kysyy mies huvittuneena. Näin sitä kotitöitä ja naisen panosta arvostetaan. Mutta samapa tuo, mulla oli ja on vieläkin hyvä Maigret kesken ja konehan on miehen. Ei mulla mitään tärkeetä ollu ja saanhan mie tässä olla ihan tarpeeksi. Toistaiseksi, kun on vielä koti ja kone.

Tein muun muassa jälkiruuaksi mansikkakermakakun, jonka viimeisestä palasesta jääkaapissa ehdin ottaa kuvan. Aamulla sekin oli kadonnut. Taisi olla hyvä kakku muidenkin kuin minun mielestä. Jauhoista ~42,5% oli vehnää, loput riisijauhoa. Mansikoissa oli paljon huonoja, mitä lie sateessakerättyjä.

Joskus mietin, miksei mulla ikinä mee ruokahalu kun on stressiä, mutta nyt taitaa aika ajoin olla jotain sellasta. Paino ei oo ollu näissä lukemissa sitten vuoden 2013. Se tartti sitten näköjään kodin ja luottotietojen menetyksen uhan, ja aikaisintaan joskus ensi viikolla ehkä tulee selko, väistyykö uhka vai käykö toteen. Ehtii vielä kilo pudota... vaikka mieluummin olisin läski, jolla on koti.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Rummutusta ja jauhamista

Taas kökötän yksin mietteissäni täällä lahon katon alla. Toistaiseksi rankka vesisade on pysynyt ulkopuolella, hyvin ovat teipanneet ja ruuvanneet pressun. Huomenna pitäs tulla taas virolaiset työmiehet katon kimppuun.

Niin, se kattohomma on oikeesti vieläkin vähän jossittelun ja ehkäilyn varassa. Luulin, että on tutkittu ja asianmukainen suunnitelma tehty, mutta nyt selvisikin, että se on ylläolevalla tolalla. Sellanen firman ulkopuolinen tarkastaja, jonka anoppi hommas kattoa kattomaan, on suunnitelman tehny, mutta ei sekään oo ees tutkinu, kuinka pitkälle ne kattotuolit on mädäntyneet ja onko yhtään mitään, mille rakentaa uusi katto. Voi olla seinähirsissäkin jo mätä. Se tyyppi on kyllä semmonen "voisi tehdä näin tai voisi tehdä noin" - jahkaaja.

Kuopuksen vein kauheassa kaatosateessa seisakkeelle, lähti poikakaverin kans hengaileen. Ei oo sitäkään paljon kotona näkyny, ei sairaalareissukaan hidastanu menoa. Eilen hain sen puol kymmenen maissa seisakkeelta kotiin. Esikoinen on taas omalla poikakaverillaan. Ulos ei viitti mennä, mitä mie sielä satteesa ku ei koiratkaan halua. Musiikkia kuunnellut, löysin yhtäkkiä Prodigyn kun meinasin ensin kirjottaa Youtuben hakuun Procol Harumin, aattelin sit että kokeillaan nyt tuota. Sehän on hyvä! Liukuhihnalta tuli kappaleita, ja vain yksi piti skipata ja yhtä vähän "kelata eteenpäin". Piristi.

Jasmikkeen ihanat kukkaset alkaa olla maassa. Ja jotenkin - liekö johtunut muutenkin pahasta mielestä - se on tuoksunu tänä kesänä oudon karvaalle tai miten sitä nyt kuvais. Ikäänkuin olis liikaa hajuvettä. Liian vahvasti. Yleensä oon nauttinu siitä, nyt ei tehny mieli mennä lähelle. Piti kyllä kesken parhaimman kukkimisen leikata muutamia varsia pensaasta, että kattomiehet mahtuu liikkuun.

Onneksi koko aamun rummuttanut sade alkaa vähitellen hiljetä ja tulee valoisampaa. Pistin kynttilän palamaan - tai tuoksutuikun - kun oli niin hämärää ja liekki näkyy. Ja haisee. Miten sekin nyt ottaa mun nokkaan niin kovasti. Mulla on varmaan joku aivokasvain joka häiriköi aivojen hajukeskusta. (Nyt piti deletoida aivokasvaimesta lähtenyt ajatusketju. Älkäämme rohkaisko moisia aatoksia.)

Itku on ollu viime aikoina hyvin herkässä, ihan mikä tahansa saa kyyneleet tulemaan. Esimerkiksi tämä uutinen. Hieno uutinen, ei ees surullinen. (Ja tämä pätkä, mikä yleensä ilahduttaa sujuvuudellaan...)Siellä rippijuhlissa kaikki laulut sai vedet silmiin. Vitsailinkin asiaa ihmetteleville, että itku tulee ku joku sanoo päivää... Mutta täällä kotona yksin on hyvä vollottaa. Ei oo ketään kenen takia pitäs hävetä. Tai ketä pitäs suojella huolestumasta mun hyvinvoinnista.

On tää ollu kyllä kummallinen kesä. En paheksu helteiden puutetta, mutta olis nyt vähän lämpimämpi voinu välillä olla. Ei mua myöskään haittaa hyttysten puute, mutta säälittää ku linnunpojat kuoli nälkään. Kuun puolivälin jälkeen me käydään kyllä Reposaaressa, sillon vois olla hyvä ilma. Ilmatieteen laitoksen tiedotteissa on toistunut sanapari "harvinaisen kolea".

Vois vaikka tehä salaatin. Taas. Tai siivota.

tiistai 1. elokuuta 2017

Sairaalareissu, tatska ja ainaista rahanmenoa

No, kai me tässä toistaiseksi voidaan asua. Pankki lupas että saadaan maksaa osamaksulla se remontti, jonka hinta siis lisääntyi enemmän kuin tuplasti. Tällä hetkellä näyttää siltä, että asia siis jollain tavalla järjestyy, mutta järjestymisestä saa maksaa kyllä hitosti. Mie en varmaan edes elä niin kauaa, että kaikki nää velat on maksettu. Verovirasto toki muisti 660 euron lahjaverolla myös, mutta sehän oli odotettavissa. Ja kaksi pakkoa maailmassa on; maksaa verot sekä kuolla.

Tän kaiken jälkeen sitä kyllä arvostaa tätä pientä, ahdasta, pölyistä loukkoa ihan eri tavalla. Eikä rahanmeno tähän jää, jotenkin pitää vielä saada jätelain mukainen jätevesijärjestelmä jos kunta ei vedä tuota vesi- ja viemärijohtoa tuosta naapurista meille. Maksaahan sekin tietysti, mutta olishan se parempi niin, kuin että maksetaan ensin tonneja siitä, että jätevedet saadaan asianmukaiseen malliin ja sitten parin vuoden päästä toisia tonneja siitä, kun ne johdot vedetään tänne asti tuo viimeinen sata metriä. Kun luulen, että jos se vedetään, siihen on pakko liittyä, ainakin tuolla kylällä kun yhtä taloa myytiin, siinä kaupassa oli semmonen ehto että on liityttävä.

Ikkunoille pitää jossain vaiheessa tehdä jotain, ja luultavasti putkistolle myös. Kun petrooli loppuu, nousee lämmityskustannukset eli sähkölaskut etenkin talvella tulee olemaan jättisuuria, ne on jo nyt satasia kuussa, vaikka on lisälämmittimiä kaksin kappalein. Uunia toki voi ruveta taas käyttämään, mutta ei ennen kuin sitä on joku ammattilainen käynyt katsomassa, että onko se turvallinen. Hormi myös. Eikä se puukaan ole ilmaista. Kalliiksi tulee asuminen.

Olenkin sitä mieltä, että ainakin sitten, kun lapset lähtee omilleen asuun, pitäs myydä tämä. En toki halua hätyyttää lapsia, mutta ei niillä tunnu olevan mikään kiire poiskaan... ilmeisesti kotona on kumminkin hyvä asua ja olla. Harvoin meillä esimerkiksi tosissaan riidellään, kun se joillakin tuntuu olevan jokapäiväistä. Mulla ja miehellä on joskus erimielisyyksiä, ja tyttäret kinastelee jostain vaatteen lainaamisesta.

Kuopus oli eilisen päivän kaverinsa kanssa Kouvolassa kuvaamassa junia, ja sitä oli pyörryttäny ja oksettanu etenkin kotimatkalla ja sit kotona sen henkeäkin alkoi ahdistaa, ja vein päivystykseen. Nestehukka. Olivat tietty siellä SolarSoundissakin olleet juomatta, että ei tartte lähtee lavan edestä pissalle, ja sitten kuvausreissulla jääny syöminen ja juominen melkeen kokonaan. Verenpaine oli 84/47, mutta sain sen kuitenkin kotiin, vaikka ensin meinasivat että pitää lähtee viemään keskussairaalaan tarkkailtavaksi. Juottaa piti vaan kovasti. Päivystys oli just kohta loppumassa ja saatiin tosi nopeeta palvelua - tyttö sai sängyn alleen ja monitoroinnin päälle (happisaturaatio, respiraatio, ekg) ja reilun tunnin päästä oltiin taas kotona. Verikokeissa oli kaikki hyvin. Toki ne uteli moneen kertaan alkoholi- ja huumeasioista, ne lienee aika yleisiä syitä miksi nuori tulee tokkurassa päivystykseen.

Sillä on ollu pyörrytystä aika usein viime aikoina, täytyy kai kattoa että se juo tarpeeksi. Ei siinä oo ollu ennen mitään ongelmaa, vaikka syömisten kans kyllä on.

Esikoinen lähtee tänään puolestaan hakemaan tatuointia itelleen. Tatuointikielto oli siihen asti, kun täyttää 18, ja nyt se on saavutettu. On se tutkinut asioita ja vertaillut tatuoijien kädenjälkiä eikä valkannut vaan halvinta, että toiveita on saada asiallinen leimakin. Toisin kuin yhdellä tutullaan, joka otti kauhean tatskan ulkomailla... ison ja ruman. Nuori ihminen saa hävetä sitä lopun ikäänsä, jos ei sit poistata joskus, ja siinäkin on varmasti kova homma. Tytär on suunnitellu itelleen kyllä vaan pientä.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Perse edellä sitten, kun ilo ei kerran käy.

Sen kerran, kun uskallan laittaa oikein otsikkoon iloa ja positiivisuutta, niin lyödään takaisin oikein kunnolla. Että älä unta nää, että sulle mitään iloa tässä tarjoiltais. Kehtaatkin, omahyväinen paskiainen, kuvitella muka selviäväsi tästä. Ja vielä "ilolla".

Tiedättekö sen "Apinan käsi" -tarinan? En löytänyt pikaisella googlauksella, mutta suurpiirteisesti se menee niin, että mies saa jostain apinan käden, jonka haltijalla on mahdollisuus toteuttaa kolme toivetta. Se toivoo ekaksi, että saisi jostain xxx määrän rahaa, jolla kuitata joku kiinteistövero, ja sit sen poika kuolee onnettomuudessa, ja henkivakuutus on just sen xxx verran. Mies suree kovin ja toivoo, että saisi pojan takaisin, ja sit keskiyöllä tai jotain kuuluu koputus ovelta kun poika on haudan takaa tulossa takaisin jonain zombiena. Ja sillä hetkellä miehen vaimo riistää apinan käden itelleen ja toivoo edellisen toiveen pois.

Minun mummo aikanaan toivoi kovasti saavansa miehekseen minun papan, oikein Jumalalta rukoili sen saavansa. Ja sitten sen elämä oli surkeaa mokoman alkoholisoituneen, vittumaisen äijän rinnalla.

Mie en ole taikauskoinen enkä muutenkaan usko mihinkään hömppään (horoskoopit, ennustukset yms.) mutta mielen voimaan uskon, tyyliin itsesuggestio. Sanotaan, että ajatuksen tasollakin pitäisi pyrkiä kohti tavoitetta - kun ajattelee asioita, joita toivoo, niin kuulemma erinäiset elämän ratkaisutkin sitten vie kohti sitä tavoitetta.

Aarrekartta, joka mullakin on vaiheessa, mihin pitäs kerätä hyviä ja ilahduttavia asioita ja niitä haaveita, joita kohti pyrkii.

Viime talvena olin lopen kyllästynyt tähän ahtaaseen, tunkkaiseen, pölyiseen kämppään, johon ei edes siivous tehonnut (enkä edes jaksa - kun tietää ettei se missään näy, kun ei ole mitään paikkaa mihin rojut raivata piiloon, enkä usein jaksa vaikkei niin olisikaan) ja toivoin, että joskus olis avarampi asunto.

No, nyt kajastelee sitten arvaamattoman lähellä se muutto avarampaan asuntoon. Ei sitä nyt vielä tiedä, korjauksesta on tulossa suunnitelma, josta kattofirma tekee hinta-arvion, ja jos jotenkin saadaan kikkailtua rahaa sen maksamiseen, niin se korjataan, muussa tapauksessa pitää jättää talo vain lahoamaan näille sijoilleen ja muuttaa pois. Neljännes katosta on revitty auki, pressu on siinä päällä tuumaustauon ajan.

En mie halunnu, että se näin tapahtuis. Mutta tapahtuu mikä tapahtuu, ja sen kanssa on elettävä. Ja se siitä toivomisesta ja tavoiteasiasta. Palaan takaisin pessimismiin ja pahimman mahdollisen skenarion odottamiseen. Kun on valmiiksi alimmalla oksalla, ei putoa korkealta. Ellei satu olemaan talousmetsässä kasvavan männyn alimmalla oksalla.

Tällasen katon alla me ollaan asuttu. Saman näköinen se on kaikkialta, mutta tuo kohta oli ekana romahtanut.

Eilen leivoin, että saan ajatuksia välillä vähän muualle, ja kerrankin, nyt kun sitä ei ole kukaan katsomassa, mun leipomukset oli lähes täydellisiä! Laitoin mustikkapiirakkapohjaan nesteeksi pakastemustikoista valunutta mehua (niin, käytän niitä pois sieltä, kun uudet on metsässä poimimista vaille vaikka ei niitä tuohon pakastimeen kannata ees kerätä) ja taikina oli niin hyvää että olis tehny mieli siltään syödä, vaikka kovin kaunistahan se ei ollu. Miten se onkin aina parempaa raakana kuin paistettuna? Ahneempi koira sit loppuillan vahti jäähtyviä piirakoita ja vaati osuutta itselleen. Tai luultavasti kaikkea.



Mutta yön nukuin paremmin kuin pitkään aikaan! En muista edes heräilleeni ennenkuin aamulla. Mietin nousenko, mutta nukahdin uudelleen. Tänään pitäs keksiä sit jotain muuta, millä saada ajatukset pois hedelmättömästä pyörimisestä ahdistavan asian ympärillä.

Sadetta luvattu taas, mutta niin vain vein pyykit ulos kuivuun eikä oo satanu. Sadetutkassa ei ees näy missään täällä sadetta. Sama juttu Seinäjoella, festarikävijät on varustautunu sateeseen kun luvattiin rankkaakin sadetta melkein koko illaksi, mutta koko saldo oli noin 10 minuuttia pientä ripeksintää. Jostain luin, että meteorologin painajainen tämmönen sää, kun sataa ja paistaa ja ukkostaa vuorotellen yhen päivän aikana. Niinpä. (Kolme minuuttia tän julkaisemisen jälkeen tuli päivitetty ennuste, johon sade oli korvattu puolipilvisellä)

torstai 27. heinäkuuta 2017

Ilolla eteenpäin

Toisaalta ärsyttää erinäiset asiat, toisaalta on kyllä asioita, mistä olla iloinen. Esimerkiksi se, että jaloleinikit aukeilee. On niissä oransseja ja keltaisiakin.

Vastapainoksi on toki muita kukkasia, jotka ei ole edes kasvaneet, tai jos vähän onkin niin kukkia ei oo näkyny. Valmiina taimina ostetussa päivänsinessä ei ainakaan.

Sitten on kattoremonttijuttu hieman edennyt.
Pihalle on tullut puutavara, peltitavara ja jätelava. Jonka kuski jätti vähän keskelle kulkuväylää kylläkin. Ja tätä kirjoittaessa tuli remonttimiehet.

Ja se ilahdutti, kun viime viikonloppuna autoin puhelimitse tyttöä ja poikakaveriaan parkkeerausasiassa kun ne oli isossa kaupungissa elokuvissa ja pojan ajokokemus on vielä niukka eikä ihan kaikki liikennemerkit vielä muistissa, ja sit poika oli sanonu minusta että "se on ihan paras" :) Luultavasti siksi, kun minut saa helpommin kiinni kuin hänen työssäkäyvän äitinsä...

No, mie jään tänne sitten virolaisten remonttimiesten kanssa kun mies tyttöjen kera lähtee huomenaamulla sinne festarireissulleen. Hotelli on kuulemma täynnä harrikkaväkeä, niillä on joku miitti siellä samaan aikaan.

[edit: no eipä tarvi iloita enää kattoasiasta. Se on niin mätä, ettei korjaajat voi tehdä sille mitään.]

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Ylläreitä

 Tiesin kyllä istuttaneeni pari kolme vuotta sitten itse siemenestä kasvatettuja neilikantaimia tähän kukkapenkkiin, mutta luulin niiden jo kuolleen ja hukkuneen muuhun biomassaan ja toisekseen - kuten punapäivänkakkarankin kanssa - niiden olleen kunnolla punaisia. Nyt yhtäkkiä siellä kasvaa tällaisia pitkävartisia neilikantapaisia kukkia. Palavarakkaus sentään on sen punaista, mitä kuuluukin, kun muut tuppaa oleen valjuja.
 Jaloleinikkien sensijaan piti olla oransseja ja keltaisia. Tuo näyttää minusta sitten kyllä punaiselta, mikä on aukeamassa. No, hyvä että edes kukkii. Taustan oranssit on samettikukkia.
Pihtihäntä oli parissa (tai vähän enemmässä) päivässä tehnyt pesän pihalle lojumaan heitetyn tyhjän uimapatjan alle. Suunnittelin hyötykäyttää kyseistä välinettä myöhemmin, ja toiveikkaasti ajattelin että sade sen puhdistaa silleen kätevästi ulkona... mutta eipä sitä sadetta sitten sen jälkeen olekaan kunnolla tullut. Ei sitä sillon tuu ku odottaa... Käänsin sen nyt kuitenkin ja löysin tuon pesueen.

Jotenkin sympaattisia nuo vauvapihtihännät, siinä ne hääri hämmentyneenä ja emo painatti itsekkäästi vaan karkuun. Se ei ole ihan noin symppiksen näköinen.

Eilen oli ihanan lämmin päivä ja nyt on taas kylmä. Kävin kyllä aamukävelyn teepaitasillani, sillon paisto vielä aurinko mutta nyt on pilvistä, kylmää ja tuuleekin. Katoin sääennusteesta, että pilvistä on mutta ei pitäs sataa, että voisin muka ripustaa pyykkiä ulos. No, nyt sataa. Pisarat ja sateen todennäköisyysarviot muutetaan ennusteeseen sitä mukaa, kun katsotaan ulos ja todetaan millanen sää on. Kyllä se on varmaan vaikeaa olla meteorologi tekemässä sääennustetta. Onneksi ei tarvi olla, voi vaan täällä mäläkättää asiasta. Mutta mihinköhän mie saan nuo pyykit kuivuun, ku eilisetkin on vielä märkänä kuivaustelineellä. No, ehkä uimapatja ainakin puhdistuu hieman. Huomaatteko, miten pinnistelen positiivista ajattelua kohden :)

Nyt viikonloppuna kun olin ihmisten ilmoilla, sain itseni parikin kertaa kiinni hävettävästä ajattelusta koskien kanssaeläjieni vaatetusta. Yritän olla avarakatseinen ja pitää sen periaatteen, että itse kukanenkin pukeutukoon niin kuin haluaa ja mukavaksi kokee - sitä mieltä mie olen, mutta en silti voi olla välillä ajattelematta että näyttääpä vähän hassulta. Rumaltakin. Ehkä silmä niin tottuu median tyrkyttämään "täydelliseen" ihmisvartaloon, että kun minihameessa (sellasessa laajahelmaisessa korkeavyötäröisessä kellohameessa tyyliin 90-luku) kikkuloi iäkäs naisihminen, jolla on sinertävät, suonikohjuiset luurangonlaihat länkisääret, niin mulle tulee mieleen että itse panisin tuossa tilanteessa hieman pidemmän hameen, jos hame pitää olla. Tai ainakin sukkahousut. Sitä tuntee itsensä tirkistelijäksi kun näkee toisen rumana. Niinku pitäs kovasti katella muualle. Hassua ettei samaa tunnetta tule silloin, kun samoissa vaatteissa näyttäytyy joku kaunis sopusuhtainen nuori nainen. Miksei? Toki tiedän itsekin näyttäväni rumalta - etenkin kun en usein edes muista katsoa peiliin lähtiessäni ulos - mutta en kyllä yritäkään pukeutua samoin kuin ehkä saatoin kesällä 20 vuotta sitten pukeutua. Mutta nykyään voin mennä ilman rintaliivejä, mikä ei olisi sopinut 20 vuotta sitten :) sitä asiaa ei tosin ole korjannut aika, vaan kirurginveitsi.

On kyllä hyvä, kun en uskonut sääennustetta ja kävin koirien kanssa pienen lenkin heti aamuseitsemältä! Nyt olis ottanu pattiin, kun alkoikin sataa ja eilenkin jäi lenkitys vähän lyhkäseksi. Silloin oli taas melkeinpä liian kuuma, ja unohdin vesipullon kotiin.

Näin unta, että jouluaatto oli seuraavana päivänä, ja mitään jouluruokia ei ollu ostettu. En muka ollu ees huomannu, että kaupoissa on hyllyt täys kinkkuja sun muuta. Niinku semmonen olis mahdollista, että joulu tulis yllätyksenä... se tuli uneen varmaan siitä Lars Keplerin kirjasta, minkä sain loppuun eilen, ja se loppui jouluaattoon, jonka päähenkilöt vietti jossain ihan muualla kuin kotona.

Nyt alkoi viikko, jolle ei oo suunniteltuna ja sovittuna mulle yhtään mitään menoa <3 Nautin ajatuksesta. Perjantaiaamuna muu perhe starttaa kohti Seinäjokea ja Solarsound-festivaalia, me jäädään koirien kanssa kotiin. Lenkkeillään, tehdään ruokaa, syödään ja nukutaan. Tai no, koirat ei ehkä osallistu ruuanlaittoon muuten kuin siivoamalla mahdollisesti putoilevat ruuanpalat lattialta.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Pique-nique ja muut velvollisuudet

Pikkusen välillä ripsi vettä ja välillä paistoi aurinko kuumasti, ja välillä myös kylmä merituuli löysi tiensä talojen välistä Koffarille, niinkuin tuota puistoa alkuasukkaat kuulemma kutsuu. Ne stadilaiset. Sanoisinkohan mieki niin, jos olisin jääny sinne asumaan enkä vaan käyny seittemää vuotta asumassa... Helsingissä aina näkee kaikenlaista hassua, nytkin siellä kulki Rambo joka piti kainalossaan pumpattavaa Barbaraa. Ja ukkonenkin jyrähteli.

Rippijuhlissakin käytiin tyhjentämässä herkkupöytiä, tosin mun vehnäkiintiö tuli täyteen ennenkuin kukaan korkkas mansikkakermakakun (ite en tohtinu alottaa sitä) joten jäin sitten ilman sitä kun en uskaltanut ladata ylen määrin sitä pehmeää vehnämössöä mahaani. Mustikkakakku oli kyllä hyvää sekin. Ja tapasin erään karjanhoitopiireissä varsin tunnetun herrapariskunnan, joista toisen puolikkaan kanssa ollaan oltu samassa navetassa töissäkin, tosin hieman eri vuosikymmenellä. Olivat juhlakalun kummeja.

Tällasten ryhmäaktiviteettien jälkeen mulle tulee aina sellanen olo, että käyttäydyin typerästi ja olen turha ja pöljä, mutta olen silti tyytyväinen, että menin. Tiedostan vahvasti erakoitumistaipumukseni, ja työskentelen että saisin sitä hidastettua. Pääasia että on mukana, vaikka sitten ei niin kauheasti kommunikoiskaan ihmisten kanssa. Kuitenkin on tilanne semmonen, että ympäristöllä on tietynlaisia odotuksia mun sosiaalisesta toiminnasta - enemmän kuin esim. kaupassa, missä myös on joskus paljon ihmisiä. Ei se nyt niin vaikeaa pitäs olla, normaali käyttäytyminen seurassa...

Mutta kylläpä huomasin, miten mun jalat on valkoiset käsiin verrattuna! Ehkä pitäs hommata vaan pitkiä juhlamekkoja.

Päivän hyvä työ: pelastin kimalaisen koirien juomakupista. Luulin sen jo kuolleen, mutta kun kippasin vedet pois, se alkoikin mönkiä. Laitoin talouspaperille hunajaa ja kimalaisen siihen viereen kuivumaan ja vein aurinkoon, ja kyllä se siitä hetken päästä oli ainakin hävinnyt. Aika laiha semmonen märkänä on.


lauantai 22. heinäkuuta 2017

Kuulolla


Meinattiin käydä Sinebrychoffin puistossa miittaamassa ihmisiä. Siellä on Atrian Grillaamo -tapahtumakin ja ilmaista makkaraa sekä perunamunakasta... voipi jäädä mulla väliin, en oo kauhee grillimakkaran ystävä. Perunamunakasta en edes tunne. Paitsi omatekemäni. Mutta voi siellä kävästä kokemassa ihmispaljous ja ääniä.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Yksi vielä

No niin, hyvä kun en hävittänyt niitä muurahaisia, ei se kuulemma kannata. Ei ne tuossa kuivakkopenkissä haittaa, mutta kylläkin sellasissa paikoissa, missä kuljetaan ja seisotaan ja ne kiipee jalalle ja puree...

Totesin tänään, että onpa mukavaa, kun koirat ei naura mulle jos vahingossa tulee väärä sana jonkun oikeamman sanan tilalle. Niin, niillehän mie täällä höpötän. Kelles muulle. Ei naura vaikka kuinka änkytän, useimmiten kuuntelee (vaikkei ymmärräkään) eikä ignooraa mua. Reissussa huomasin miten vähän mieskään minua kuuntelee. Sitten monta kertaa meinasin alkaa jostain jutteleen, ja totesin että no ei sitä kuitenkaan kiinnosta, ja olinkin hiljaa. Mun jutut on niin pieniä ja tylsiä.

Olis kutsu rippijuhliinkin viikonloppuna, tekis erakolle hyvää mutta on niin vaivaannuttavaa siellä vieraiden seassa virsiä laulella. Kyseessä on poika, joka on tytöille tuttujen poikien pikkuveli, jonka kanssa ei oikein kenelläkään meistä ole mitään tekemistä. Kutsu tuli kortilla oikein jokaisen etunimen kera, ettei ole epäilystäkään, etteikö meitä kaikkia ole sinne nyt kutsuttu. Pitäskö etsiä joku tekosyy täältä [klik]...

Ei pitäs ylipääätään ajatella, ajattelu tekee mielen murheelliseksi.



maanantai 17. heinäkuuta 2017

Matka ja mehupurkkitalo

Perjantaina sain palkan taannoiselta työviikonlopultani ja kyselin mieheltä, mitä tehdään kun ollaan kaksin ja on luvattu lämmin viikonloppu. Ehdotin vaivihkaa minilomaa Puumalan suunnalla, kun siellä on kaunista ja miehelle löytyis kuvattavia maisemia. No ei se halunnut Puumalaan, mutta ajatus toiseen suuntaan lähtemiselle alkoi itää. Porin ja Reposaaren nurkathan on meille mieluisia, mutta kun sattui juuri Pori Jazz-viikonloppu niin eihän siellä ollut vapaata majoitustilaa. Lisänä vielä tuulivoimaloiden rakentajat.

Merikarvialla sijaitsevassa Mericampingissa oli yksi mökki vapaana, pienin ja lähinnä merta. Ollaan joskus ennenkin siellä käyty perheen kanssa. Yön hinta 25 euroa, mikä kertoikin siitä että mökki oli todella pieni. Olisko ollu vajaat kymmenen neliötä.
Mökki rannalta kuvattuna. On se siellä!
Mutta se oli tosiaan muutaman kymmenen askeleen päässä merestä ja näkymät portailta oli hienot.
Vähän vähemmän puita niin olis ollu vielä hienommat. Mutta sisällä oli kaikki mitä viikonloppuyöpymiseen tarvitsikin:
Jääkaappi, kahvinkeitin, sänky ja pöytä. Kaksi tuolia. Kaappi, jossa oli kyllä jotain muuta tavaraa, esim. ruokailuvälineet joista ei tarvittu kuin lusikkaa kahvin mittaamiseen. Koska eihän tuolla ruokaakaan voinut laittaa tai lämmittää. Toki leirintäalueella olis ollu joku yhteiskeittiö, jos olis ollu itellä kattilat sun muut.

Auringonlasku mökin edessä rannassa, tiirat siellä lenteli ahkeraan. 


Aamulla lähdettiin sit Reposaaren suuntaan, visiteerattiin niissä paikoissa missä yleensä sielläkäydessä, mutta tiivistettiin kaikki yhteen päivään ja kyllähän me mentiin ja ajeltiin sitten melko ahkerasti.
 Mäntykallossa oli hieno vene, joka oli melkein mun kaima :) 

Reposaaren Junnilanlammen (järveksikin kutsuttu) rannalla oleva  Ankkalinna. Junnila on leirikeskus, jonka paikalla aiemmin oli porilaisen apteekkari Robert Junneliuksen kesäpaikka. Vanhat rakennukset on palaneet tai purettu lukuunottamatta tuota Ankkalinnaa, jossa siipikarja talvehti. Varmaan ollu aika ankeaa niillä talvehtiminen. Hienot valurautaiset rappuset meni tuonne "linnanharjalle".
Juu, kiipesin sinne kyllä :) Tuo paikka on suosittu valokuvienottopaikka, varmasti noilla rappusilla on muutamakin hääpari kuvattu. Lauantainakin siellä oli jonkun hääparin kuvaukset.

Kylältä bongasin myös nuokkukarhiaisen, jonka kukat on valtavat! Hieno kasvi. Sitä ei Suomessa esiinny enää muualla kuin Reposaaressa, ja sinnekin se on tullut paarlastikasvina. Luulin, että oon jo Reposaarestakin kaiken nähnyt, mutta niin vain löytyi tuollainen ihan uusi tuttavuus.

Pihlavassa käytiin pizzalla, ja olikin ihan sairaan hyvä pizza ja paljon juustoa siinä! Oon syöny vehnää niin, että maha pömpöttää kuin tiineellä lehmällä. Pakko taas välillä olla ilman. Pihlavassa oli Meri-Porin vahvin mies -kisat.

Saunottiin hienossa puusaunassa lauantai-iltana, ja yöllä oli hieno auringonlasku taas. Tämä kuva mökin pihalta. Taivaan väri vaihtui moneen kertaan. 

Mun taivaan väreihin sointuvaa iltapukueleganssia (taustan pyyhe ei kuulunu siihen sentään, vaikka tyyliin oliskin sopinut :P) olin enempi sirkuspellen näköinen kuin ne sirkuslaiset, jotka siellä harjoitteli. Mutta pääasia, ettei tullu kylmä saunan jälkeen, oli aika raikas tuuli siinä meren äärellä. Hyttysiä ilmaantui vasta lauantai-iltana, muuten saatiin olla ihan rauhassa niiltä. Mikä oli onni, koska mökin ovi oli hieman hatara:


Se tuuli olikin tosi paikallinen, huomasin sunnuntaiaamuna kun lähdettiin. Kävelin koirien kanssa hieman etumatkaa ja mies tuli autolla perästä, ja heti kun olin päässyt rannalta vähän kauemmas, tuli ihan tukala helle. 

Paluumatkalla poikettiin Lankoskella ja Onnenkoskella. Samannäköiset kosket med samannäköiset sillat.

Tänään sitten sataa ja koirat nukkuu reissusta väsyneenä. Itsekin nukuin peräti yhdeksään ja näin unia ihmispaljouksista, pienistä hevosista ja talosta, joka oli rakennettu mehupurkeista. 

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Pionia pännii pihalla

Joku sillä on, ku se on noin kitukasvuinen ja yksi pieni nuppu on, mutta siitä tuskin kukkaa tulee. Ei se oo tuon kummempaa kukkimista suorittanu vuosiin. Siirsin sen kalliokilpien seasta avarampaan paikkaan monta vuotta sitten, ja tiesin kyllä että pioni ei tykkää siirtelystä, mutta on se sen jälkeen jo pari ihan ookoo kukkaa vääntänyt, mutta nyt se on alkanu surkastuun. Niitä on kaksi pientä siinä. Olisko juuret joutunu liian syvälle? Tosin en oo kauheesti lannoitellutkaan. Ehkä sitä pitäs hoitaakin välilllä.

Punapäivänkakkara kukkii, peräti yksi on edes lähellä sitä väriä, mikä oli siemenpussin kuvassa. Mielestäni ne oli oikeasti punaisia siinä kuvassa. Kirkkaan tai tumman punaisia. Valkoisessa akileijassa on paljon kukkia, mutta se taitaa olla ainoa, mikä on selvinny tähän asti. Ne kaksi muuta puskaa on vissiin hävinny, se sininen minkä nuppuja keväämmällä kuvasin, onkin vanha, jo pihalla aiemmin ollut. No yksi pieni läpäre on akileijan lehtiä, mutta se ei kuki.

Ensimmäinen puutarhamansikka on kypsynyt.

Kivikkopenkin villimansikoita söinkin jo. Ihme homma, ettei koirat oo niitä jo syöneet...

Nää oranssikeltanot on kyllä mun lemppareita. Ei haittaa, vaikka leviävät! Noiden väri on niin hieno. Tuossa näkyy se mehitähtikin. 

Jaloleinikeillä, niillä huolella esikasvattamillani ja pihalla kertaalleen uuteen penkkiin siirretyillä näyttäs olevan kolme kukkavartta. Ehkä ne ihan kaikki ei sit suuttunu siirrosta...

Lapset on taas poissa kotoa. Esikoisen kanssa suunniteltiin pankkireissua eiliselle, mutta lopulta se kuitenkin meni poikaystävän kanssa hänen autollaan omille pankkiasioilleen... itse soitti ja varasi ajan ja nyt se itse hoiti ne asiansa ja päällimmäinen tunne mun mielessä on tyytyväisyys, vaikka pieni nurjamielinen tarpeettomuuden tunne tai haikeus yrittää nostaa siellä taustalla päätään. Lapseni on aikuinen. Suhtaudun luottavaisesti siihen, että se pärjää elämässä, ja se on saanut/valinnut (kumpikin sana on huono tähän) mielestäni luotettavan tuntuisen ja järkevän poikakaverinkin, joka esimerkiksi ensimmäiseksi autokseen hommasi hyväkuntoisen, siistin ja suht uuden perheauton sen sijaan, että olis ostanut jonkun egonpönkitysritsan. Tosin hieman äitinsä tossun alla se vieläkin on (ei oo paha asia välttis!) kun ei uskalla sille sanoa, että itse omasta halustaan värjäsi tukkansa - äitinsä luulee, että mejän tyttö pani sen värjäämään, ja oli marmattanut, että "kyllä sen pitää kelpuuttaa sut sellaisena kuin olet". Poika arvelee, että ei se uskois, vaikka sille sanois, ja mie uskon sen kyllä. Oikeasti en osaa nähdä esikoista pakottamassa ketään värjäämään tukkaansa... ihan varmasti kyseinen nuori mies kelpaa tytölle ihan sellaisenaan <3

Kuopus taas... jotenkin vain en osaa luottaa siihen, että se tekis oikeat ratkaisut elämässään. Se ei mun mielestä ajattele järkevästi, vaan menee ns. sydämen mukaan tai senhetkisen mielialan mukaan tai omien luulojensa ja kuvitelmiensa mukaan. Pelkään, että se rikkoo itsensä tai hommaa itsensä pahaan tilanteeseen, ja vielä puolitoista vuotta mulla on jotain valtaa yrittää pitää sitä erossa semmoisesta, mutta sitten sekin on täysi-ikäinen ja saan murehtia ihan ittekseni. Ehkä ajattelen niin vain siksi, kun se ei puhu mulle ajatuksistaan, syvimmistä tunnoistaan ja sen sellaisista, mitä esikoinen taas on jutellut mulle aina.

Sanovat, että joo, nuorimmasta ne äidit aina pitää kiinni eikä osaa päästää irti, mutta kyllä tämä lapsi on niin erilainenkin kuin isosiskonsa. Kuten sanottua. Kyllä se kuuntelee ja joskus jopa uskoo, mitä sille puhutaan, mutta kaikesta ei edes huomaa etukäteen puhua. Hyvä esimerkki sen luonteesta on se, että se kerran pienenä mietti, että miltähän se näyttäis ilman kulmakarvoja. En muista mitä sanoin sille, mutta mulle ei tullu mieleenkään, että se vois ajella ne pois ihan vaan kokeillakseen, miltä näyttää ilman! Olishan tuota nyt voinu kokeilla vaikka valokuvasta muokkaamalla kulmakarvat pois, mutta se piti kokeilla itse. No, jonkin aikaa se sit kulki lippis silmillä sen jälkeen. Se on niin rakas just semmosena hupsuna itsenään, mutta tämä maailma on niin kamala paikka eikä elämän erinäisistä kokeiluista välttämättä selviä vetämällä lippistä silmille. Mutta mun pitää vaan tottua ajatukseen, että se on sen elämä. Ei mun, vaikka olen sen alulle auttanut.