maanantai 16. lokakuuta 2017

Näkyykö valo, jos sitä ei kukaan katso?

Paras tapa viettää sadepäivää on pistää villapaita päälle ja ottaa sohvalla hyvä asento ison pehmolelun vieressä. Vois kuvitella.

Sateen piti alkaa eilen illalla ja loppua tänä aamuna, mutta se alkoi eilen päivällä ja tänhetkisen ennusteen mukaan loppuu tänään päivällä. Eilen oli poutaista, kävin metsässäkin kun kaveri pyysi sienestysseuraksi. Löytyi suppiksia ja ihmeen uusia kanttarellejakin vielä. Oli mukava parituntinen metsässä, ja kahviteltiinkin vielä meillä. Illansuussa tehtiin miehen kanssa puuhommia. Jahka tuo maailma vähän kuivuu, niin pääsee klapikoneenkin kanssa hommiin.

Toin sitruunapuun sisälle. Se on aika huonossa jamassa, kattoremontin tuoksinassa sille oli käyny köpelösti - jäljistä päätellen se oli lentänyt "pää edellä" maahan, remppamiehet oli sen ilmeisesti nostaneet takas pystyyn niin etten ensin ees huomannu asiaa, mutta ihan vinossa se nyt tossa ruukussaan on. Hankala sovittaa tuohon keittiön tasolle lamppunsa alle. Leikkelin siitä rikkimenneitä osia pois ja nipsin uudiskasvustakin huiput. Mitä niitä versoja kasvattaan talvea vasten, kun ne kuitenkin kuolee valon puutteeseen. Lamppu ei millään pysty valaiseen joka kohtaa, kun se ylhäältä päin loistaa. Ihmettelen kyllä, miksi se oli kuistin hämärässäkin alkanut niitä alkuja kasvatteleen, miksi se aina syksyllä tekee uusia versoja ja kesällä ulkona sitten jumiutuu vaan oleen. Liekö kesät täällä sille liian kylmiä. Mennyt kesä ainakin. Muuttasko Afrikkaan? Koirille se ei oo (toukkavaroitus!) kovin kiva paikka kyllä...

Kaupoissa on kaikenlaisia kivoja aurinkokennolamppuja, mutta ehtiikö semmoset ees latautua lyhyen, hämärän päivän aikana? Sillon kun on valoa, tulee pimeä niin myöhään, ettei niitä lamppuja oo kukaan enää sillon kattomassa ku kaikki nukkuu, ja sitten kun tulee aikaisin pimeä, ei enää riitä päivälläkään valoa. Mie oon pitäny aika ajoin portinpielessä lyhdyssä kynttilää, on mukavaa kun elävä tuli palaa pimeydessä, mutta eipä niitä tulia kukaan oo siellä katsomassa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Aurinko paistoi hetken risukasaan

Kyllä kuulkaa säällä on vaikutusta elämänhaluun! Vaikka puut onkin kauniissa ruskavärissä olleet, niin pilvinen sadesää on vienyt niiden viehätyksestä ison osan pois.
Eilen sain pitkästä aikaa itteni liikkeelle vähän pidemmälle, ja kyllähän se ilahdutti. Tai ainakin paransi mieltä niin, ettei koko ajan itkettänyt. Riidoissa erottiin kuopuksen kans ja mulla oli niin sanoinkuvaamattoman paha olo sen ihmisen takia, onneksi pääsi nauttimaan sinisestä taivaasta, auringonpaisteesta ja kauneista väreistä.
Oranssimaljakas pellonpientareella
Pari yötä sitten oli yksi pakkasyö, ja se teki lopun mun päivänsinen kukkimisyrityksestä.
Halla otti nupuilta nirrin. Nyt olis kyllä riittäny taas lämmintä, mutta olis kannattanu tuonkin kasvin miettiä sitä kukintaa hieman aiemmin kesällä. Miksi mie aina ostelen/kasvattelen näitä kukkasia, kun ne useimmiten tuottaa vaan pettymyksen? Jotain sipuleita nytkin tekis mieli tyrkkiä maahan, sit niistä ehkä puolet kukkii kesällä ja seuraavana kesänä ei enää juuri kuki. Ihan turhaa kaikki. Vois vetää asfaltin koko pihaan, jos olis varaa.

Mutta nyt on lomaa, mun ei tarvi singahdella minnekään. Aamupimeällä kävin koirien kanssa kävelyllä, ja vähän aikaa ihmettelin, miksen oo pitkään aikaan käynyt kun se on usein ihan kivaa - varsinkin näin viikonloppuna, kun on tosi hiljaista - mutta muistin että melkein joka aamu on satanu. Tai ei oo ehtiny ku on pitäny lähtee viemään jotakuta junalle. Ja olinhan mie töissäkin joskus. En laittanut muita valoja tuon "valoverhon" lisäksi, mutta tuikkuja sytyttelin ja yhen kynttilän. Tosin tuollahan tuo kynttilä yksin keittiössä palelee, vois vaikka sammuttaa kun enää ei ole pimeääkään. Hämärää vain. Sadetta odotellessa.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Marttakerhoa lääkkeeksi masennukseen

Niin, oikeasti mulle ehdotettiin tuollaista eilisellä käynnillä, jota olin niin suurin toivein odottanut kuusi viikkoa. Ihminen taistelee jaksaakseen elää ja sille tarjotaan marttakerhoa. Muutenkin tuntui siltä kuin rekkakuski olis pantu henkilöautokouluun.
"Selviätkö kuitenkin tämän syksyn?" No siksi haen apua, kun en koe selviäväni! Mitä varten se luuli mun siellä olevan?
"Haluatko tulla uudestaan?" Juuei, kyllä mie paranin tällä yhellä käynnillä. Not. Ei ole paras mahdollinen ihminen mulle, mutta pakko tyytyä siihen, mitä on. Toki vois pyytää vaihtoa, mutta montako kertaa siellä pitäs sitten vaihtaa että sattuis ns. sopiva, ja onko sellaista edes siellä tarjolla... Tilanne oli niin vaikea mulle, että en siinä kohdassa edes oikein ymmärtänyt, miksi se täti marttakerhosta puhuu, enkä nyt varmaan muutenkaan olis pystyny ilmaisemaan närkästystäni asian johdosta. Yritin keskustella sivistyneesti. Ehkä olen oppinut liian hyvälle ja semmoseksi, että minut otetaan tosissaan, kun oon siellä psykiatrisen puolella asioinut vuosikausia, että tällanen kevyt vastaanotto tuntuu omituiselta. Varmaan se siellä kuitenkin on ihan normaalia.

Aamulla oli kuopuksen asioissa käytävä samassa talossa, eri kerroksessa, uuden tukihenkilön luona. Sekään ei oikein vakuuttanut, teennäinen liian nuori nainen. Sellanen silmät suurina henkäilevä pimu, joka käytti sanoja "tottakai" "ei tietenkään" "tietysti" huutomerkkien kera. Plääh. Mutta eipä niilläkään ole sen kummempaa tarjolla. Kummasti on siinä henkilökunnan taulussa naamat vähentyneet.

Syysloma. Omaa aikaa tiedossa, onneksi.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Lähtemisiä

Menipä taas yö harakoille. Tykkäsin kyllä kuunnella sateen ropinaa, mutta olisin mieluusti nukkunutkin. Ropinan lisäksi kuului miehen yskinää ja sitten kun yskä loppui, kuorsausta. Yöllä iski nälkä, ja huomasin etten ollu syöny lounaan jälkeen ku pari pikapullaa. Leivoin kun uuni joka tapauksessa lämpisi paistovalmista lasagnea tehdessä.

Tällä kertaa kelpaskin ruoka, vävyehdokas oli käymässä kun kuopus oli aamulla niin kovassa migreenissä, ettei se voinu kouluun lähteä, ja niille tuntuu oleva elämää tärkeämpi asia nähdä joka välissä, on maailmanloppu jos yks päivä jää välistä. Olen hieman huolissani vävykandidaatin pakkomielteisyyttä lähestyvästä suhteesta kuopukseen, mutta olen ymmärtänyt, että sellainen on aspergeriluonteelle tyypillistä. Kunpa vain ei sydämiä särkyis.

Joskus mietiskelin täällä sitä, miten kuopukselle on kertynytkin kaikenlaisia oireistoja, ja se itse on epäillyt jonkinlaista ADHD:takin. En ihmettelisi, onhan se ihan just sellanen kuin tässä jutussa kerrotaan. Kuin olis mejän tytöstä kirjoitettu. Ja eilen tuli muuten ilmoitus, että on saanut erityisoppilaan nimityksen, ja sen oheen oli liitetty valitusohjeet. Niinkuin olis joku tuomio tai rangaistus! Miksi ihmeessä siitä pitäisi valittaa? Mitä se hyödyttäis edes? Jos lapsi on erityis-, niin ei se muuksi valittamalla muutu.

Tänään pitää taas viedä sitä psykologille, kun ei oo tullu käveltyä sen kanssa sitä reittiä koululta nuopsylle eikä se osaa (puhelimen mapsin kanssa varmaan osais vaikka väittääkin toista) ja viimeksi kun mies sitä kuskasi, se vei jotain ihan ihme reittiä mitä ei ainakaan kannata kävellen mennä.

En jaksais mitään. Haluaisin vaan olla. Mitään tekemättä, minnekään menemättä, mitään ajattelematta. Esikoinenkin piti aamulla viedä koululle asti, kun juna oli niin myöhässä taas ettei se olis sillä ehtiny.

Siltä reissulta kun palasin, ei satanut - hallelujaa! - ja sieppasin vaan koirat kotoa taluttimeen ja kävelylle. Etenkään toinen ei arvostanut asiaa. Tutisi ja jarrutteli ja korvakin oli nurinpäin, mutta unohti mököttää sitten kun tuli kiintoisia hajuja eteen.

Tämä
Oon antanu näille otuksille putsattavaksi kermapurkin usein, jos meillä semmosta on käytetty johonkin, ja nyt ne reagoi jo siihen ääneen, mikä tulee kun avatusta tetrasta repäisee sen lopunkin yläosan auki. Aattelin tehä parista pikapullasta laskiaispullaketta, ja käytin siihen miehen synttärikakusta jääneen kerman, ja avatessani purkkia puoliksileikkaamista varten (puolikas per koira) niin ne jo singahti olohuoneen sohvalta keittiöön kärkkymään. Oppivaisia otuksia, mitä syömisiin ja etenkin herkkuihin tulee.

Pitää lähtee. Yäk. En haluis.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Liika on liikaa...

Kyllä en meinannut jaksaa tuota kolmea päivää... perjantaiaamuna mua odotti pitkä lista asioista, jotka piti tietää, muun muassa yksi vasikka, joka oli sairastunut. Se ihanan pirteä ja kaunis sonnivasikka. Sehän makasi henkitoreissaan, soitin emännän apuun ja se pulttipyssyllä lopetti sen ja mie itkin. Nytkin tulee itku kun kirjoitan. Kaikkee muutakin vastoinkäymistä oli, ja nyt oli työn tekemisen ilo kaukana. Sen tietää siitä, kun alan kiroilla, enkä vain mielessäni. Niin täynnä kaikenlaista, mutta kun on vaitiolovelvollisuus, ei pysty kenellekään purkamaan mieltä. Sitten se tänpäiväinen lomittajakin oli sairastunut ja kysyi, josko tekisin vielä tämänkin päivän, mutta mun oli pakko karaista hyvä luontoni ja sanoa, että en jaksa. En fyysisesti enkä etenkään henkisesti.

Mielettömän hienot ruskavärit on luonnossa, enkä ole päässyt edes kuvaamaan. En ole jaksanut liikkua mihinkään työn lisäksi. Nukkunut päikkäreitä ja tehnyt ruokaa ja käynyt töissä, siinä kaikki. Työmatkalla ihastellut tummaa kuusikkoa vasten loistavista lehtipuiden väreistä. Matkalla on yksi mäennyppylä, mistä näkee kauas, ja se näkymä on joskus ihan huikea. Mutta ei siinä pysty pysähtymään kuvauksen ajaksi.

Hupaisan yksityiskohdan huomasin, kun sama cd-levy pyöri auton soittimessa, niin se jotenkin stemmas mun ajaman matkan kanssa, että välillä ihan muutaman sadan metrin tarkkuudella sama kappale soi useamman kerran. Tiedän etenkin siitä, kun laulan mukana, niin huomaan laulavani samaa kohtaa laulussa samassa tienmutkassa.


Ostin ikkunaan valoverkon, aattelin että se vähän hämää ettei näkyis iltapimeällä tuolta korkeammalla olevalta tieltä meille sisään, ja taitaa toimia. Ja tuo sitäpaitsi kodikasta valoa keittiöön.

Mietin ensin, onko se kauhean ärsyttävää valoisan aikaan, kun tollanen vihreä johtoverkko roikkuu ikkunassa, mutta ei se ainakaan mua häiritse.

Se kappa, jonka ostin kirppikseltä, ei riittänytkään - niinku vähän pelkäsin - tuohon olkkarin ikkunaan. Yksin se oli liian lyhyt ja kaksin ruman ja körsyn näköinen, ja pimensi liikaa. Paneeliverhoina jos olis käyttänyt, olis pitänyt lyhentää, enkä jaksanu ruveta. Kaivoin jostain valoverhon ja sen lisäksi - kun sekään ei riittäny koko ikkunan leveyteen eikä niitä oo ku yks - ison huivin. Kevyitä verhoja suositaan kesäaikaan, mutta mie tykkään saada sen vähäisen valon hyväksikäytettyä nimenomaan talvella. Ainakin nyt. Joskus tykkään kyllä pimeästä. Onhan tuossa rullaverho, jos haluaa pimeyttä.

Iltapäivällä on pari tuntia sellasta, ettei ehkä niin kovin sada. Jos vaikka veis koiria lenkille.

Jestas miten sitä voikin olla tukossa ja väsynyt.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Ahi ahi

Ahistaa ihan sikana. Mutta arvatkaa, onko mulla viikon kipunoinut kurkku nyt sitten ihan hyvä ja kivuton, kun olis se hoitajan aika? ON. Peruin ajan. Olis toki voinut mennä valittaan sille viittä muuta asiaa, mutta eivät tykkää jos menee jonkun muun asian varjolla.

Mietin joogankin jättämistä väliin nyt, kun on niin kauhea olo ja itkettää ja tekis mieli vaan mennä peiton alle, ja kun se kurkkukipu on kai vissiin painunu sit jonkinlaiseksi yskäksi ja on typerää yskiä joogatunnilla. Mutta kai mie sinne meen. Jos se vaikka auttais.

Sitä hiton mt-aikaakin joutuu ootteleen vielä viikon. Ja jännää, miten kaikki kasaantuu; samana päivänä samassa talossa mutta kuuden tunnin välein on sekä mun henk.koht aika että mejän vanhempien tukihenkilön aika nuopsyllä, ja vielä oli tarjolla kuopuksen HOJKSin teko samalle päivälle, mut se sentään siirtyi seuraavalle.

Pitkästä aikaa oli muuten blogin tilastoissa sana, millä oli tultu tänne; istumatikku. Kuulostaa hyvin hankalalta ja epäergonomiselta istumapaikalta...

tiistai 3. lokakuuta 2017

Urotöitä ja muitakin töitä

Olen tehnyt monta urotekoa tälle päivälle jo nyt. Ensinnäkin, kun vein esikoista junalle, kävi ilmi että juna on niin paljon myöhässä, että se ei sillä ehdi kouluun ajoissa - vein sen siis koululle asti. Ja sellasta reittiä, että keskustassa piti kolme kertaa kääntyä vasemmalle tasa-arvoisessa risteyksessä. Ruuhka-aikaan ne on pirullisia paikkoja, mutta otin riskin kun ei ollut ruuhka-aika, ja selvisin hienosti! Ei edes kädet tärissy eikä sydän hakannut. Hyvä minä.

Sitten soitin verotoimistoon ja ruikutin muutaman satasen lisää tulorajaani, kun oikein lomitustoimistosta kysyttiin mua taas ensviikonlopuksi töihin. Niillä on jo hätä siinä vaiheessa, kun sieltä otetaan yhteyttä. Olihan se puhelu semmosta önk-änk ölö-mölöä, ku oon niin hiton huono selvittään asioitani puhelimitse. Ja kun en saanut mitään selkoa niistä palkkakuiteistani, mitkä olin kyllä hienosti ennen soittamista ottanut siihen hollille. Hävetti. Oon ihan kamalan huono kaikessa, mihin liittyy numerot. Paitsi en ehkä lehmien korvanumeroissa enkä postinumeroissa, mutta niitä ei tarvikaan naittaa keskenään niinku matematiikassa. Mulla on työn verotus pyöree nolla, enkä muistanu oonko pyytäny työnantajaa ottaan siitä kuitenkin vähän enkä hädissäni siinä osannu sanoa miten sen laita on - jos olis rauhassa ensin tutkinu papereita niin olis ehkä jotain selkoa saanutkin.

Seuraava uroteko oli soittaa terveyskeskuksen takaisinsoittopalveluun - no ei se sinänsä, mikäs automaatin kanssa on asioidessa, kun ei tarvi kuin painaa numeroa tai tähteä tai häsää, mutta oman rupeemisensa sekin vaatii. Änkytystä ja önkötystä sitten taas, kun joku sieltä soitti, antoi hoitajalle huomiselle ajan niin että voin käydä näyttään tota kurkkua. Outoa että se onkin niin ruma kun ei muuten oo kipee olo.

Jonkinlaiseksi muistin uroteoksi voi sanoa sitäkin, että pesin koneellisen pyykkiä. Niin usein huomaan illalla puoli yhdeksältä, että en sitten laittanutkaan sitä konetta päälle ikinä. Pyykkilootat tursuaa... ja jos taas viikonlopuksi menen töihin, on sen muistamisen laita vielä huonommin. Pitäs ehkä kannustaa esikoista pyykkäämään. Kuopus tuskin tuntee kiinnostusta aiheeseen.

Nukuin hyvin! Ja pitkään. Paitsi että neljän maissa heräsin hädissäni, kun unessa hukkasin pankkikorttini ja yritin sitä paniikissa etsiä. Vähän aikaa kesti rauhoittua, ja kun ehdin nukahtaa, soi miehen herätys puolen viiden nurkissa. Vielä sen jälkeen näin ihmeellistä unta kuohuvasta koskesta, jonka poikki kuljin siskoni ja hänen miehensä kulkuvälineestä kiinni pidellen. Mentiin mökille, joka oli Rovaniemen keskustassa pikkuruisessa metsikössä. Pikkuruinen mökki. Mietin siinä unessa, että mulla ei olis mitään paikkaa, mihin mennä, kun kukaan oikeasti tuttu ei siellä asu enää. Oli meinaan puhe nukkua teltassa mökin pihassa (kun mökissä ei ollu ku yks pieni sänky) ja mietin, olenko liian hedonistinen nukkuakseni syyskylmällä teltassa...

Sadetutkan mukaan on tauko sateessa kohta. Ehkä tohdin käydä vähän kävelyllä.

Ai niin; bataattikeitto on tehty ja maistui hyvälle, ja kipee kurkku tykkäsi kuumasta sopasta.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Tekemätön pataattisoppa

Tällaista tautofoniaa tulevalle  yölle. 

Kello on vasta vaille kahdeksan, ja väsyttää niin kuin olis jo nukkumaanmenoaika. Viime yönä nukutti muuten hyvin, mutta paikkoja särki - varsinkin käsivarsia ja olkapäitä. Nousin kuuden jälkeen ja nukuin päikkärit puolen päivän maissa, ja vieläkin on väsyttänyt. Ei vanha jaksa. Ja kurkku ollu monta päivää kipee, tänään katoin valon kanssa sinne ja onhan siellä outoja vaaleita palluroita, mitkä ei kuulu terveeseen kurkkuun, ja toisen puolen imusolmukkeissa on kipeää, mutta ei mulla muita flunssanoireita ole. Vähän enempi limaa kurkussa ja välillä oli tosi kylmä, mutta lämpö oli silloinkin lähinnä alakantissa. Periaatteessa vois olla mahollista että miehen silmätulehdusbakteeri olis pesiytynyt sinne, kun oon laitellu sille niitä tippoja ja rasvoja enkä aina oo muistanu pestä käsiä, ja mullahan on usein sormet suussa. Mutta kun ei ole edes kuumetta.

Koirien kanssa sentään pienen kävelyn tein, satoi koivunlehtiä ja metsässä havunneulasia, oli oikein ihana syystuuli. Vähän liian kylmä ehkä mun makuun. Hieno kaunis ruska on, mitä ei viime syksynä ollu, oliko edellisenäkään.

Iltapäivällä käytiin tyttöjen kanssa kirppiksellä ja suklaaostoksilla, meillä oli niin mukavaa. Mulla ainakin. On niin kivat tytöt. Enimmäkseen. Löysin olkkariin uuden verhokapan. Itse asiassa kaksi samanlaista, kun ne oli parina paneeliverhojen nimellä.

Säilykepäärynöitä, appelsiinijäätelöä ja Lidlin hyvää suklaakastiketta, joka säilyy huoneenlämmössä. Paree säilyttääkin - jos pitää jääkaapissa, ei saa pullosta ulos. Jotain hyvää jälkkäriä piti keksiä, kun en jaksanut kunnon lounasta laittaa vaan pupelsin jotain ruisleipää. Eilen oli bataattikeittoainekset jo hellan vieressäkin, mutta en jaksanut tehdä, tänään en jaksanut nostaa esillekään :) ehkä huomenna?


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Kissoja, pimeyttä, verta ja kauhea väsymys


Kuvituskuvaksi viikon takainen kaunis syyssää ja värikäs haapa. Niin harmaata on ulkona, ettei sitä säätä viitsi kuvata. No, meillä on pihalla värikkäitä vaahteranlehtiä, mulla ei oo mikään kiire niitä haravoida ku ne on niin nättejä. Eikä kyllä voimiakaan. 

Caralta törkeästi varastettu idea varsin samannumeroisena pysyttelevästä säästä tältä aamulta ja viime yöltä:
Kellonaika sentään vaihtuu.

Totesin joskus aikaisemmin, että neljä päivää taitaa olla maksimi, minkä jaksan navettatöitä aamuin illoin, ja nyt se näyttää taas siltä. On nimittäin edessä vielä yksi ilta sen kahdeksan työvuoron päälle, ja on tosissaan olo, että en jaksais, en ees kättä nostaa. Toivottavasti joku käy päivän aikana viemässä ees rehua niille lehmäraukoille, niillä oli pöytä ihan tyhjä, ollu jo illasta asti. Aamulla kun menin, oli kaks lehmää karussa ja ne piti ensin ajaa takaisin osastolle, ja pitkin lattioita oli kirkkaanpunasta verta. Mietin jo, löytyykö eläinlääkärin numeroa jostain toimistosta, mutta kumpikaan niistä kahdesta verisestä lehmästä, mitkä löysin, ei vaatinu ku haavasprayta. Löysin lopulta semmoisen. On aika karua pilkkopimeässä ensin ajaa uinuvalle navetalle, ihan yksin maailmassa (no, kaksi kissaa oli mun seurana, annoin niille kuivamuonaa ja lirutin vähän maitoa) ja sitten kun laittaa valot, on verta pitkin poikin. En kyllä tajua, miten se toinen oli saanut hännänpäänsä katki irti poikki. Kipee se varmasti oli. 

Kun nyt tän illan saan pakettiin niin saunon ja jynssään itteni kunnolla ja kaadun petiin.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kaikenlaisia höppänöitä

Ei pitänyt sataa, mutta satoi kuitenkin. Vein tyttäret seisakkeelle autolla, ja normaalin 0-3 saattaja-auton sijasta siellä oli seitsemän autoa (parkkipaikkoja 1+1inva) ja lisäksi yksi ajeli muuten vain. Ruuhkaa. Ja on aika jännä semmonen vanhempi nainen, jonka olen usein nähnyt siinä kahdeksan junalle viedessä - tulee autolla siihen, odottaa hetken ja lähtee pois. Joskus sillä on kyydissä poika, joka menee junalle, mutta useammin se on yksin. Ehkä se on sopinut jonkun kimppakyytiläisen kanssa, että käy sen kautta jos se joku tahtoo kyydin. En kyllä koskaan ole nähnyt kenenkään nousevan sen kyytiin. Tänään oli niin ryysis, etten pannut merkille, kävikö se rouva siinä.

Toinen rouva tulee samoihin aikoihin talon pihasta, kuopus sanoi että se kävelee laiturin päästä päähän ihan siinä reunalla, siirtyy kauemmas vasta jos juna tulee. Kovalla touhotuksella menee. Eilen, kun asiasta oli tytön kanssa puhetta, rouva touhotti vahingossa viereisen yrityksen pihalle, ja palaili hämmentyneen näköisenä sitten pois. Liekö muistisairas vai vaan jotenkin ajatuksissaan. Onhan se hyvä että liikkuu, itsehän olen huono siinä.

Joogakin oli niin tahmeaa, että mietin kannattaako mun oikeasti käydä sitä koko talvi, jos se on niin pakkopullaa. Mutta kyllä se kannattaa, ja pakko mun on jossain käydä ja joskus edes vähän raajoja liikutella.

No, tänään tuli tieto, että saan liikutella raajoja navetassa. En vielä ees ehtiny peseen haalareita, mut onneksi on toiset. Suunnitelmien uudelleenrukkaamista.

Riistakameraan tallentui eläin.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Meh

Hienoja ilmoja pielly. Lauantaiaamuna tuli hälytys navetalle, kun oli ongelmia aamunavetan kans. Ei ollu puhetta jatkosta, joten jätin haalarit haisemaan ulos, ja sit ne oli kosteet kun sunnuntaiaamunakin kaipailtiin. Mukavaahan se navettatyö oli taas pitkästä aikaa, ja ekaa kertaa elämässäni näin sonnin astuvan lehmän. Odotin, että olis ollu spektaakkelimaisempikin suoritus, jotain samanlaista kuin lehmien keskenään touhuama kiimahomma, mutta akti oli kahdessa sekunnissa suoritettu. Siihen verrattuna miten kauan menee siemennyksessä, niin kävi kyllä helposti...

Kuivituksen jälkeen
Mies on edelleen flunssassa, tuossa se kuorsaa sohvalla - ei suostunu meneen sänkyyn kun semmoista ehdotin, että voisin vaikka telkkaria kattoa tai käsitöitä tehdä siinä sohvalla - silmätipat tulehtuneissa silmissä ja antibiootti masussa. No, istun sitten tässä ja kuuntelen kuorsuuta.

Edit illalla. Tämä kuva piti liittää postaukseen, mutta unohtui kun ajatus hajosi. Ollu kamala päivä taas.

torstai 21. syyskuuta 2017

Pakko-oireita ja sydänfilmiä

Oli halavala kynttilöitä Prismassa. Ostin ja nyt on palanut keittiön pöydällä jo monena päivänä. Alkaa näyttää joltain merivaippaeläimeltä.

Tuli muuten se aika sinne mielenterveys- ja päihdeyksikköön. Onko juopot hulluja vai hullut juoppoja, kun ne on usein yhdistetty? No, perinteinen masennuksen itsehoitokeinohan on alkoholi. Ja köysi. Just äsken soitti sitten nuorisopsykiatriastakin ihminen, ja tarjoutui vanhempien tukihenkilöksi, nyt on sillekin aika ja sattumoisin vielä samana päivänä. Pitää yrittää saada mies siihen mukaan.

Mulla näyttää olevan sellanen taipumus, että kun huomaan sattumalta jokin kaavan, sitä pitää pyrkiä noudattamaan. Tämän blogin alussa oli niitä tietynlaisia otsikoita esimerkiksi. Meillä on erivärisiä muovilautasia, ja jos puran niitä tiskikoneesta ja ne alkaa mennä jossain järjestyksessä pinoon, tuntuu mielekkäältä myös loput järjestää samaan tapaan. Nyt huomasin yhtäkkiä blogin arkistossa tällasen kaavan:
Nyt tuntuu siltä, että ei voi tän postauksen jälkeen kirjoittaa enää kuin kaksi, että kaava jatkuu... ei ihme, että lapsellanikin on pakko-oireita. Se listas muuten tässä yhtenä päivänä niitä erikoisuuksia, esimerkiksi jos oikealla jalalla astuu maassaolevan puunlehden päälle, on pakko astua sille myös vasemmalla. Jos astuu kiven päälle, sen pitää osua jalan alle just tiettyyn kohtaan. Ym.

Mies on saikulla loppuviikon, ja huomenaamulla meen viemään kuopuksen "kattaviin kokeisiin", jonkalaisiksi ne labrakokeet määritteli se tk:n ihminen, jolta kävin pyytämässä pissanäytepakkauksen. Kysyin näkeekö se ne määrätyt testit sieltä koneelta, että onko ne loput vaan verikokeita, niin se sano että sydänfilmi otetaan kans. No, jos on jotain niin luulis selviävän. Lääkäri laittoi myös lähetteen psykiatrille lääkityksen aloittamista varten, mutta siihen ei ole nuopsyllä reagoitu, vaikka otin sinne yhteyttä ja siitä puhuin. No, jos ei kuulu mitään siihen vanhempien tukiaikaan mennessä, niin otan puheeksi. Viimeksihän niillä oli joku lainalääkäri siellä, ei taida olla tunkua virkaan sen jälkeen, kun se edellinen läksi paremmille työmaille.

Nyt lähden koirien kans lenkille, kun ei tarvi päivystää kodinkoneitakaan, kun mies on täällä vahtina.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Ei sais päästää mua ihmisten ilmoille

Tältä näytin tänään, kun meinasin yhen etuilevan mummon kuristaa, tai ainakin purra sitä. Vihaan ihmisiä jo muutenkin, saati sitten kun ne perseilee.

Joogasalin kaksi ilmalämpöpumppua on säädetty eri lämpötilalle, mikä aiheuttaa sen, että toinen yrittää lämmittää kahteenkymmeneen ja puhaltaa lämmintä koko ajan, ja toinen yrittää viilentää sitä ilmaa yhdeksääntoista ja puhaltaa kylmää. Arvatkaa, kumman alla minä olin? Varpaat jäässä villasukissa. Ja kun valitin, niin lämpimän ilman alla olevat mummot sano että ihan hyvähän tää on. Kyllä kai niillä. Mun vierestä suosiolla siirtyi yksi ihminen pois, mutta mie en kehannu ruveta tavaroitani siirteleen kesken harjoituksen ja häiritseen muita. Se kun ensin ei tuntunu kylmältä, mutta kun meni lattialle niin jo tuntui.

Just oltiin flunssassa ja mies on taas. Siskolla kun käytiin viikonloppuna niin sillä oli kova nuha ja yskäkin, hassua että se tarttui mieheen muttei minuun. Ja toivottavasti ei viety sitä pöpöä isälle...

maanantai 18. syyskuuta 2017

Roskasakkia

No arvatkaa, tuliko sieltä mt-paikasta se aika kolmen viikon sisällä? No ei tullut. Ei ole kuulunut pihaustakaan. On se helvetti kun terveydenhuollon piirissä ei hommat toimi tämmösen joutavanpäiväisen ö-luokan eläkeläisen kohdalla ollenkaan. Kunnan pitäisi moiset palvelut kansalaisilleen taata, mutta joutuu joka asian takia soitteleen monet kerrat asiasta, minkä pitäs piru vie hoitua jo yhdellä soitolla, mutta kun eivät pidä mitä lupaavat. Kovasti kehotetaan hoitoon hakeutumaan ja sitten ei anneta sitä.

Eipä sillä, ei perheessäkään näytetä lupauksia pidettävän. Alan olla jo niin hajalla että en tiedä miten kauan jaksan, saanenko edes soitettua sinne paskapuljuun sen ajan perään ja annetaanko mulle semmosta vai käsketäänkö mennä jorpakkoon niin on yks vähemmän viemässä määrärahoja. Ja huutamassa erityislumihiutaleille. Huono ihminen ja huono äiti joka ei osaa edes lastaan kurissa pitää ja luotsata myrskyistä murrosikää läpi.

torstai 14. syyskuuta 2017

Mämmipeukalo keskellä jauhokouraa

Tein pitkästä aikaa sämpyliä. Ansaitsisivat lainausmerkit ympärilleen, niin huonosti onnistuivat! Kokeilin nyt tehdä kaurajauhoista, lisänä vähän riisijauhoa ja täysjyvävehnäjauhoa. Ripaus kurpitsansiemeniä. Psyllium oli käytössä ja kaksi pussia kuivahiivaa per puolen litran taikina. Kohosivat ihan ok mutta kun pelti tärähti uuniin laittaessa, kötökset luhistuivat salamana lättänöiksi. Toisen pellillisen kanssa oli kieli keskellä suuta, mutta ei niistä juurikaan sen kuohkeampia tullut. Jotain tein taas väärin.

Lapseni on nyt sitten saamassa statukseksi eritysoppilas. Sitä olen toivonut, koska ihan selkeästi se tarvii niiden pelkojen ja jännitysten takia hiukan apuja siinä hommassa, kun koulussa melkein kaikki on sille ylivoimaisen pelottavaa. Ehkä se sitten heijastuu sen käytökseen kotonakin, ettei tarttis niin kovin kapinoida siinä ainoassa paikassa, minkä kokee turvalliseksi. Puhuttiin pitkään sen open kans, se oli mukava ja asiantunteva ihminen. Nyt on toiveita, että siitä koulunkäynnistä voi tullakin jotain.

Piti käydä lääkärillä kuopuksen kans, kun sillä meni voimat taas kokonaan eikä palautunu yön aikana, mutta se on lääkärin mukaan psykosomaattista. Tyttö oli ensin yksin siellä vastaanotolla, sit lääkäri pyysi minutkin sinne, ja kun muistuttelin että näitä heikotuksia on tullut muulloinkin kuin vain koulua koskevissa tilanteissa, ihan mukavissa ja leppoisissakin, kuten vaikka koirien kanssa ulkoillessa, niin se sentään suostui laittamaan lähetteen vähän laajempiin veri- ym. kokeisiin, kilpirauhanenkin tutkitaan. Eipähän kaiherra sitten sellainen pelko, että olis elimellinen sairaus takana.

Ja mun omatkin voimat katoilee kummasti. Ihan suhteeton väsy tulee pienestäkin työnteosta, vaikka toisinaan on päiviä, että pystyy tekeen ihan kunnolla hommia. Ja onhan tuo puiden ronttaaminen vissiin vaikuttanut painoonkin; tänä aamuna tuli taas uudet pohjat sitten tissienpienennysleikkauksen. Ja voihan silläkin olla vaikutusta, että en ole syönyt joka päivä suklaata... jäin ihan koukkuun Lidlin suklaaseen: Bellarom milk chocolate with salty liquorice. Ei mikään suklaa aiheuta niin paljon suklaaöverien vaaraa kuin se! Salaattikin taas maistuu.

Nuohooja kävi ja antoi pönttöuunin hormille siunauksensa sillä varauksella, että laitetaan massaus suunnitelmiin kuitenkin. Silti mies haluais sen ilmalämpöpumpunkin. Olen vähän skeptinen, kannattaako sellainen tässä tilassa, joka koostuu kahdesta alle viiden ja kahdesta yli kymmenen neliön huoneesta (yht. alle 35neliötä), jossa on matalat oviaukot ja ainoa mahdollinen sisäyksikön sijoituspaikka on olohuoneessa sohvan yläpuolella. Samassa tilassa missä pönttöuuni. Yläkerta jää edelleen vaille ylimääräistä lämpöä ja keittiöön sitä ei saa asentaa, vaikka siellä on kylmä. Eteiseen ei mahdu. Portaikkoon vielä vähemmän. Se on kyllä miehen päähänpinttymä ja kyllähän se varmaan lämmittäis edullisemmin kuin suorasähköpatterit, kun eihän tässä nyt aina olla uunia lämmittämässä. Eikä sitä voi niin vaan jättää lämmittämään ja häipyä, kun pitää vahtia ja peltikin sulkea. Mutta sitten meillä on vaan kauhean kuuma olkkari (jos sen lämmön pitäs levitä kahden oviaukon läpi eteiseen asti niin täytyyhän sen olla) ja lämpimän ilman kierrättämistarkoituksessa semmonen puhuri, ettei sohvalla voi istua (vaikka jostain luin, että puhalluksen voi laittaa meneen sivuille tai ylöskin). Ja maksaakin se ihan pirusti. Mun perintörahat on äkkiä sileenä tätä vauhtia.

Eilen ja tänään on ollu stressaavat päivät.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Kyttäyskamera

Aamuaurinko sumun takana
Mulla on ollu jemmassa nukahtamislääkkeitä, kun joskus niille oli tarvetta useemmin, ja lauantaina tuntui siltä että en jaksa enää huonostinukuttuja öitä - arvasin, että kaljoitelleen miehen vieressä nukkuu tavallistakin huonommin - ja otin sit puolikkaan. Päivämäärä on kyllä jo niissä menny, mutta kyllä sillä putos uneen tehokkaasti, kun ei ole minkäänlaista toleranssia. Heräsin kuitenkin yhden jälkeen, niinkuin yleensä joka yö, ja lopullisesti viiden maissa kun koira alkoi voida huonosti. Se oksensi ensin makkarin lattialle ja kun lähdin alakertaan hakeen talouspaperia, se lähti perään ja yrjös portaikkoon. Sit sillä oli kova halu ulos, siellä se teki ripulit. Tutkin niitä oksennuksia, ja löysin sellasia outoja pötköjä, kuin sulamattomia koirannameja joita meilläkin on ollut, mutta ei enää vähään aikaan eikä kukaan meistä ollut nameja sille antanutkaan. Enkä huomannut, että olis lenkillä mitään syönyt. Oli varmaan kuitenkin. Tai sitten joku on heitellyt niitä meidän pihalle, toinen koira kyllä mutusti jotain siitä pihatieltä, jotain hyvin pientä, mutta se ei oo sairastunu. Toinenkin on nyt jo ok.

Viritin riistakameran siihen pihatien kohdalle sit melko näkyvästi, vaikka sitä olikin aika vaikee saada niin "kumaraan", ettei se olis kuvannu pihan ulkopuolta, kun sellanen ei oo sallittua. Eikä siinä nyt oo ees muistikorttia (sehän näpsi sit kuvia koko ajan, kun siinä liikutaan pitkin päivää) mutta näkyypähän että kamera on. Vois kyllä laittaa sen kortin takas ja kameran päälle taas.

Ja viime yönä nukuin tosi levottomasti, saispa joskus nukutuksi koko yön niin, että nukahtais illalla ja heräis ekan kerran vasta aamulla ylösnousun aikaan. Sentään eilen rehkin niiden puidenkin kanssa väsymykseen asti, mua ihan pyörryttikin välillä. Saattoi olla oma osuutensa siinä moottorisahan pakokaasupilvessä työskentelyllä. Ja illalla oli saunakin. Sateen ropina on kyllä ihanaa unilääkettä :) nyt se on tasaisempaa kuin ennen, kun puut katon yläpuolelta on poissa eikä niistä ropsahtele kovaäänisiä ryöpsäyksiä.

Tänään pitäs olla sateiden välissä ihan kaunis ja lämmin päivä, täytynee käyttää tilaisuus hyväksi.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Yögä

Jooga alkoi taas kesätauon jälkeen. Muutama viime talvelta tuttu naama oli menossa taas mukana, vaikka eihän mulla mitään sen erityisempää kontaktia niihin ole. Muutaman sanan joskus vaihdan. Jos satun olemaan vähemmän umpimielisellä päällä.

Jotenkin vaan toukokuussa, kun kävin sillä Joogaopiston hiljaisuusretriitillä, tulin jotenkin liian täyteen joogaa. En itse mahtunut enää. Mieli harhaili muka mielenkiintoisemmissa asioissa, vaikka harjoitukseen pitäisi pystyä keskittymään. Joogapolulla pitäs kai kulkea eteenpäin, kehittyä, mutta en mie osaa ajatella sitä silleen. Opinhan mie uusia liikkeitä toisinaan, ja joskus tulee ahaa-elämyksiä kun vanhoista tutuistakin liikkeistä löytyy jotain uutta, mutta en mie jaksa aatella että jotain pitäs siinäkin "saada aikaan" ja "olla parempi" tai "korkeammalla". Miksi aina pitää pyrkiä olemaan jotain enemmän? Miksei riitä se, mitä on? Mun tavoite on se, että mahdollisimman monta kertaa saisin lähdettyä sinne joogaan enkä jäis nyhjäämään kotiin. Se riittää. Jotain on kuitenkin yritettävä ettei jäykistyis ennen aikojaan ihan pökkelöksi, ja ne jumpparyhmät nyt ei houkuta senkään vertaa.

Oli anopin syndet, käytiin siellä pari tuntia olemassa ja syötiin kakkua ja juotiin kahvia. Ei saatu kuopusta mukaan, ja oli taas aika hankalaa. Ei mikään mukavin päivä, mutta nyt illan mittaan on taas ollu ihan normaalia elämää. Oon ajatellu, että se virtahepo olohuoneessa ei aina ole jompikumpi vanhemmista, vaan se voi olla myös (itsetuhoisuuteen taipuvainen murrosikäkänkkäränkkä) lapsi. Ja kun toinen vanhempi helposti taantuu tuon nuoren tasolle vänkäämään, mie olen sitten se erotuomari, joka saa osakseen molempien osapuolten vihan. En tiedä kauanko jaksan.


perjantai 8. syyskuuta 2017

Hg 139

Taas on korsi kannettu yhteiskunnan hyväksi kun kävin luovuttamassa verta. Kuusi (6!!) kutsua ehti tulla, ennenkuin pääsin - oli reissua Reposaareen ja flunssaa ja flunssasta toipumista ettei voinu mennä, ja voi sitä huonoa omatuntoa. Mutta ei sinne saa ees mennä jos ei tunne itteensä terveeksi. En mie ehi koskaan kaipailla ja ite ettiskellä tietoa luovutustilaisuuksista, kun mulle pätkähtää aina kutsu heti, kun säädetty aika on kulunut edellisestä. Nollaplussa kun kelpaa kaikille muille paitsi ei reesusnegatiivisille. Oman ryhmän puutteessa ainakin.

Koitin houkutella esikoistakin verenluovutukseen, kun se on sen 18 täyttänyt, mutta onneksi se ei sit lähtenytkään, olis ollu turha reissu ku enhän mie muistanu että se otti hiljattain sen tatskan ja siitä tulee 4 kuukauden luovutuseste.

Mie otin kerrankin itelleni aikaa sen homman kans, ei ollu kuskia oottamassa eikä kukaan kaipaillu pariin tuntiin niin sain syödä ruisleipää mahan täydeltä ja juoda kahvini ihan rauhassa. Sitten käveleskelin keskustaan ettiin anopille synttärilahjaa. Se täyttää vissiin seittemänkymmentä huomenna. En oo varma, eikä mieskään muista millon sen äiti on syntyny, mutta kaipa se jotain sellasta täyttää ku se kerran juhlatkin pitää.

Taas kuulin yhden entisen työkaverin menehtyneen - vatsasyöpään. Sekin huolehti kunnostaan (ja ulkonäöstäänkin edelleen; oli joskus 70-luvulla jonkun sortin missi) ja eli varmasti terveellisesti, ja silti niin kävi. Sitähän ei tiedä, mitä luontaistuotteita ja käärmeöljyjä se käytti, viattomaksi luulluilla ja testaamattomilla lisäravinteilla on joskus fataaleja vaikutuksia pitkäaikaiskäytössä, ja luulen että tämä henkilö saattoi hyvinkin olla altis joillekin "nuorennuslääkkeille". Kolmekymmentä vuotta itseään nuorempi poikaystävä sillä ainakin silloin oli, kun asiasta viimeksi olen jotain kuullut. Surullista mutta väistämätöntä on, että ihmiset kuolee. Minusta ei kyllä kukaan pääse sanomaan, että "sekin niin terveellisesti eli ja silti sairastui", ennemminkin sanotaan "ihme kun ei kuollut jo aikaisemmin".

Luin muuten äskettäin kirjan rutosta. Hieno ja mielenkiintoinen teos; tiesittekö että ruttoa on kotoperäisenä (eli voi puhjeta kellä vaan millon vaan, jos sattuu saamaan bakteerin) koko ajan muun muassa Yhdysvalloissa? Ja on kehittynyt uusia kantoja, jotka on vastustuskykyisiä antibiooteille. Sekin on niin karmea ja tappava tauti, että on aika kuumottavaa (muotisana) ajatella että kehittyneessä länsimaassakin on mahdollisuus saada se. Ebolaankin on jo rokote, mutta ruttoon ei ole saatu kehitettyä toimivaa rokotetta. Antibioottiresistenssin ruton epidemia olis melko paska nakki. Sellaisen voi tuoda tuliaisena Suomeenkin vaikkapa joku Aasiassa lomaillut ihminen. Eipä ehkä suomalainen terveyskeskuslääkäri osaa diagnosoida yskää keuhkorutoksi...

Huonosti nukkunut taas. Viime yönäkin heräsin kahdelta ja piehtaroin, kävin vessassa, otin piikkimaton selän alle mutta sekään ei auttanut. Torkahdin viimein neljän maissa ja havahduin siihen kun miehen nenä piippaili. Kun se loppui ja taas torkahdin, havahduin lentokoneen ääneen! Pienlentokone lensi tosi matalalla pimeessä. Äh. Puoli kuudelta nousin ylös ja kun olin hoitanut kuopuksen junalle, kävin tunnin nukkumassa. Näin unta, että katsoin valokuvia, joissa kiipesin pienten tytärteni kanssa puuhun tikkaita pitkin (rinnakkain, vaikka eihän silleen voi) ja jostain syystä sitten hyppäsin isolla loikalla lasten välistä maahan. Kuva oli siitä kiipeemisestä, loikasta, sit kuva missä putosin niin että vaan pää ja vähän hartioita näkyi alareunassa, ja viimeisessä kuvassa istuin maassa puun juurella kun sattui jalkoihin. Mulla oli punaiset ja oranssit vaatteet ja punertava tukka nutturalla. Inhottavan enteellisen tuntuinen uni. Tänne kirjoittamalla manaan sitä olemaan toteutumatta :) en halua vain auttaa lapsiani elämässä vähän matkaa ylöspäin ja pudota pois liian aikaisin. Ja kun tein sen unessa vielä lähes vapaaehtoisesti, vaikka joku painava syy siihen oli. Ei mahduttu kaikki tai jotain.

En kyllä jaksais näitä viikonloppuja.

torstai 7. syyskuuta 2017

Rajoja ja rakkautta ja muuta sälää

Nyt on taas jälkikasvumurheita, ihan kuin ei olisi kaikkee muutakin jo tarpeeksi. Mutta ei ne katso että millon on hyvä hetki aiheuttaa murheita. Äidin tehtävä on kai elää muita varten ja muiden asioita luotsaten, jälkikasvun tehtävä on olla tyhjäpäitä ja tehdä mitä kulloinkin huvittaa. Etsiä niitä rajojaan.

Olen odotellut pyykkikoneen ohjelman valmistumista - joka viivästyi kun en muistanut laittaa tauolta takaisin päälle, kun käväsin muualla - ja ajatuksiani tuuletellut lueskelemalla nettiä. Sienten syöminen vähentää dementian riskiä tai jotain sinnepäin, ja ihmiset ovat langenneet jälleen kerran huijareiden viesteihin ja lähetelleet LUOTTOkorttitietojaan muka verottajalle. Niinku nyt verokarhu mitään tekis ihmisten luottokorteilla. Jotku on kai jääneet tyhjäpäiksi nuoruuden jälkeenkin. Joojoo, en oo ite sen viisaampi, mutta ei mulla ole luottokorttiakaan. Tai on pankkikortissa Visa, mutta en oo koskaan sitä mihinkään käyttänyt. Enkä langennut sähköpostiansoihin. Vielä. Vaikka olis ihan viaton viesti, niin multa lähtee kyllä äkkiä mitämitä-viesti lähettäjälle, jos näyttää yhtään erikoiselta.

Mun periaatteenahan on "jokaisella on oma henkilökohtainen helvettinsä, ja ne ei ole vertailukelpoisia keskenään" ja että mun blogi on mulle henkireikä ja sellanen paikka, missä saan valittaa ihan kaikesta, mikä ottaa pattiin, vaikka olis katkennut kynsi... mutta välillä miettii onko itselläkään se maailmankuva ihan mallillaan. Toisilta kuolee puolisot yllättäen nuorena viereltä, joiltakin lapsi, ehkä vaikean sairauden ja pitkän kärsimyksen jälkeen. Joku on kuolemassa itse. Mutta eihän se lohduta, jos on paha mieli. Se ei yhtään pyyhi omaa tuskaa pienemmäksi. Ei vaikka kuinka koittais ajatella, koska itse sitä itsessään ja elämässään elää, eikä muiden. No, masennuksen taudinkuvaan kuuluvaa kylläkin. Tuli vaan mieleen turhia tuomitsevia ajatuksia, kun joku mainitsi, että kamalinta mitä ihmisen kohdalle voi sattua on avioero... se voi olla hänen elämässään toistaiseksi kamalin asia, mistäs minä sen tiedän.

Mies tuossa juuri taannoin lohdutti minua, että ei me olla edes köyhiä, kun oli lukenut siitä ravintoloitsijasta, joka jakaa ylijäämäruokaa perheille, joilla ei ole rahaa edes ruokaan. Minusta se oli melkein rehvastelua, koska tämä meidän talous on niin veitsenterällä; kuin korttitalo, minkä romahduttaa pienikin tönäisy tai yhden osasen murtuminen. Tilanne voi muuttua hyvin radikaalisti. Ja aina, ihan aina löytyy joku, jolla on jotenkin vielä huonommin kuin itsellä. Ei siinä ole mitään ylpeilyn aihetta. Ja aina se vertaa johonkuhun, jolla on enemmän velkaa kuin meillä - onhan niitä, monilla on myös suuremmat tulot millä maksaa ja kenties arvokkaampaa omaisuutta, mikä on sillä lainalla hankittu.

Ja anoppi yrittää vieläkin auttaa kovasti, onhan se herttaista mutta se ei ymmärrä, että meillä tehdään asiat toisella lailla. Esimerkiksi näissä puuhommissa. Mies on hyvin tarkka mm. pinoamisessa ja haluaa tehdä sen itse, mutta eipä ole ikinä sen tekemä korkeakaan pino kaatunut edes myrskyssä. Kansia on joskus kovassa tuulessa lennellyt ja sen myötä jokunen päällimmäinen mennyt epäjärjestykseen. Liiterissäkin on hyvin pysyny kuivien puiden kasat kuosissa. Kolme mottia kuivaa harvennushakkuupuuta (=aikamoista sälää) tuli tiistaina, ja anoppi olis tullu kantamaan niitä sisään, siis kasaan liiterin lattialle. Niillä kai tehdään niin. Mutta ei niistä olis läjään mahtunut mejän pieneen liiteriin kuin osa, ja sittenkin olis ollu jo mahdotonta liikkua siellä enää niin, että olis voinu siististi pinota niitä. Sit se oli huolissaan, että peitetäänkö me ne kun kohta sataa (ei satanu ees) ja onko tarpeeksi isoa pressua ja kun pitäs saada sisään ennen talvea. Tehtiin eilen muutama tunti miehen kans hommia ja saatiin ne pinoon liiteriin. Mie täytin laatikoita ja ronttasin liiterin kynnykselle, mies pinosi. Silleen me ollaan aina tehty, mistä lie anoppi saanu päähänsä että niitä viikkokaupalla lojutettais siinä keskellä kulkureittiä.

Tänäiltana sit sataakin. Lähden ulos kun ei vielä sada ja pyykkikin tuli valmiiksi.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Ruumis

 Tavallaan tykkään tästä uudesta ikkunanäkymästä. Näkee pitkälle. Ihmettelin tuota kuvaa, kun se näyttää vinolta vaikka puutkin on suorassa, mutta taidetaan olla sen verran rinteessä, että maa ON vino.

Eilen jaksoin pitkästä aikaa vähän tehdä asioita, kuopuksella oli vapaapäivä kun se oli viikonlopun koulussa, ja se innostui tekeen mokkapaloja joten miekin leivoin gluteenittomia ja tällä kertaa vehnättömiäkin pullia, kun Moilas-jauhoseosta ei oo tehty vehnätärkkelyksestä niinku se toinen. Lisätään vain maito, hiiva, rasva ja muna. Viimeistä en kyllä lisännyt, kun kaikki talouden munat meni mokkapaloihin.

Sitten kävin kirjastossa ja pururatalenkillä koirien kans. Miehen kotiuduttua tehtiin yhdessä puuhommia. Saatiin anoppilasta klapikone lainaan, ja kyllähän siinä voima jyllää! Mutta on se ergonomisesti ajatellen hankala. Painava masiina maata pitkin, ja sitä pitää sit painaa kaksin käsin eri nappuloista, joista toinen on siellä ihan alhaalla sivussa. Ottaa selälle, toisaalta eipä niitä painavia pöllejä jaksais kovin ylös nostaakaan.

Nyt on pyykkikone käynnissä, jahka ohjelma tulee valmiiksi, meen jatkaan halkomahommia.

Kirjastossa tulostin tällasen:
En vaan hoksannu että sehän olis pitäny olla kahtena kappaleena, mutta ehkä mies voi kopioida töissä. Ja sit pitäs saada kaksi täysivaltaista ihmistä allekirjoittaan se... en tiedä käykö omat perheenjäsenet, ainakaan hoitotestamenttiin ei käy, mutta ei noissa ohjeissa ollu mitään mainintaa ketkä ei kävis. Olishan meillä kaksi täysi-ikäistä täällä. Ihan kauheaa on, että jos tarttis kaksi täysi-ikäistä ihmistä, jotka ei oo mulle sukua, mutta jotka tuntee minut hyvin, niin olispa vaikee löytää! Anoppi ehkä? Sehän ei varsinaisesti oo sukua. Sen mies ei varmaan suostu katsomaankaan päin mitään ruumisasiakirjaa, se ignooraa koko kuoleman mahdollisuudenkin.

Paitsi että kun asiaa tarkistin, ei hoitotahtoon nykyisin tarvita ees todistajia välttämättä. On sitten muuttunut sekin asia.

Kuulin juuri, että toinen niistä kahdesta ihmisestä, joita voin oikeiksi ystäviksi kutsua, on saanut syöpädiagnoosin. Että siinäkin mielessä on hyvä hoitaa itsekin kuntoon näitä asioita, ei tiedä millon sitä on ite vuorossa.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kahden jääkaapin loukussa

Flunssa alkaa talttua, mutta aika naatti on tullu oltua. Just kun olis ollu tuota puuhommaakin ja viikonloppu, että olis voitu porukalla tehä... no kuopuksella on koulua la ja su, mutta me muut ollaankin sitten oltu liian kipeitä. Olis navettahommaakin ollut, mutta ei pysty.

Eilen käytiin miehen kans jääkaappikaupoilla, ja en ois millään jaksanu. Välillä meninkin pötkötteleen auton takapenkille, kun homma kesti. Mies oli sitä mieltä, että ku oon maksanu näitä lasten ym. menoja nyt, niin hän olis kustantanut sen uuden jääkaapin, mutta kun Gigantista löytyi sopiva (esittelykappale halvemmalla) niin ei sitä saanukaan semmosilla osamaksuilla, mikä sille kelpas (suunnitteli maksavansa pois veronpalautuksilla), eli mie maksoin senkin.

Päikkäreiden jälkeen taas jaksoi, meni vajaa tunti kun miehen kans yhteistyössä vaihdettiin kaapin kätisyys (oli vähän kinkkisempi kun oveen meni sähköjohtojakin) ja vaihdettiin uusi vanhan tilalle. Kätisyydenvaihdossa meni ehkä niin, että mie olin äly (vaikkakin välillä hieman hidas) ja mies oli voima. Kumpaakin tarvittiin. Vanha jääppi seisoo nyt tuossa keskellä keittiötä poisvientiä vaille. Ei tästä pitkä matka oo lähimmälle SER-pisteelle, että kaipa me saadaan se jossain vaiheessa kyytsättyä poiskin. Säästettiin satasen verran, kun lainakärryllä tuotiin kotiin ja ite vaihdettiin kätisyys ja ite viedään vanha pois. Eikä tarvinnu ruokia ja pakasteita lämpimässä pitää, kun sai kylmetettyä uuden kaapin ennen tavaroiden siirtoa.

Aika monessa paikassa käytiin useampanakin päivänä noita kaappeja katsomassa ja mies etsi netistä vertailuja ja käyttäjäkokemuksia ja päätyi sitten haluamaan sen yhden tietyn kaappimallin. Paitsi että se ei mahtunut tuohon koloon, kun oli muutaman sentin liian korkea. Olis pitäny repiä pois yläkaapin pohja. No, onneksi mies sentään tällä kertaa taipui sen verran, että ei tarvinnu ruveta keittiötä hajottaan.

Siinä kaappeja katsastaessa huvitti tällanen yksityiskohta:
Luvataan että ei sormenjälkiä, ja kauheet sormenjäljet on jo ovessa :D

Entisestä kaapistahan (vm. 2009) irtos kädensija hyvin pian käyttöönoton jälkeen, ja kun ovea piti avata reunasta, hajosi tiiviste siitä. Sitten jostain syystä meni rikki sisäosan pohjan muovi, ja kun aina välillä se takaosan vedenpoistoreikä meni tukkoon ja vesi valui pohjalle, se valui tietysti siitä halkeamasta eristeisiin. Niiden kastuminen alkoi vaikuttaa siten, että jääkaapin pohja oli tosi kylmä ja pakastimessa kauheet jäät koko ajan niin, ettei meinannut laatikoita saada liikutettua. Pakastimen oven tiivistekin meni huonoksi ja jäätyi. Luultavasti söi sähköä ihan kiitettävästi - vaikka miehen mielestä tuskin. No sen näkee kulutuksen muutoksesta, söikö vai ei, vaikka meillä kyllä kulutus vaihtelee kumman paljon päivittäin. 

Molemmilla koirilla on juoksuaika, aikamoinen rättiralli meneillään. Ei olekaan ollu ku kerran aiemmin samaan aikaan juoksut näillä. Sterilointi pitäs niillekin suorittaa, siinä olis seuraava isompi menoerä. On kohtutulehduksen mahdollisuus joka juoksun jälkeen aina suurempi. Kuulemma on eläinlääkäreitä, jotka ei tervettä koiraa leikkaa, mutta on se kamalaa oottaa että koira sairastuu hengenvaarallisesti ennenkuin leikataan...


torstai 31. elokuuta 2017

Pöljän pottusoppa ja muita mokia

Ehkä viikko sitten käytiin Lidlissä, ja siellä oli flunssainen kassa. Välillä niisti nenäliinaan ja samoilla käsillä lääppi ihmisten ostokset koodinlukijan läpi ja ojensi kuitin. Niinhän se on toimittava, ei nuhasta saa saikkua ja kuka joutaa kassatyössä joka niiston jälkeen käsiä desinfioimaan. Mietin ääneen miehelle poistullessa, että moneenkohan se onnistuu tuossa hommassa tartuttaan sen flunssansa.

No, nyt meillä on koko perhe flunssassa. Kaksi saikkulaista, joista toisen lääkärireissulle tulin mukaan ja kävin apteekissa. Mies kävi sillä samalla lääkärillä, joka oli 20 vuotta mun työpaikkalääkäri ja jolle oon murheeni vuodattanut monta kertaa, ja minua sitten ilahutti ku mies sano että se oli kysyny mitä mulle kuuluu :) muisti vanhan kanta-asiakkaansa ja miehenkin itse asiassa niiltä ajoilta, kun se oli samassa työpaikassa mun kans.

Esikoista piti käyttää myös sairaanhoitajalla, koulu vaatii todistuksen. Samalla reissulla käytiin kaupassa, olin ostanu aiemmin kanaa ja ostettiin sit muita tarvikkeita kanasoppaa varten.

Paitsi että jääkaapissa ei ollu sitä kanaa.

Olin ihan satavarma, että oon ostanu broilerinfileitä, muistan vielä tilanteenkin kun seisoin siinä liha-altaan vierellä ja mieskin oli siinä. Mutta ei. Juuri ihan hiljattain puhuin perheelle siitä, kun mun on vaikea muistaa ja erottaa, mitä asioita olen vain ajatellut, ja mitä ajattelemisen jälkeen myös tehnyt. Tai mitä asioita olen vain ajatellut, mitä sanonut ääneen. Ajatus- ja reaalimaailma sekoittuu, ja unet vielä maustaa soppaa. Siitäkin puhuin, että käyn niin usein keskusteluja eri ihmisten (myös kuviteltujen, esim. valmistaudun mahdollisesti tulevaan keskusteluun mt-paikassa) kanssa mielessäni, että varmaan minusta tulee yks niistä höperöistä, jotka väittelee itekseen kovaan ääneen kadulla kulkiessaan. Tai niinku se nuori nainen Helsingissä, joka hoki mennessään "Mut ku mä en oo tehny mitään pahaa!"

Tälleen se sitten näkyy arjessa - joko jääkaapissa on monta pakettia broileria (tai margariinia tai maitoa tai jotain), kun en muista että ostin jo ja ostan lisää, tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Tai joko kerron jonkin asian moneen kertaan tai sitten en ollenkaan, kun luulen vain kertoneeni. Tuli sopasta ihan hyvää, juustoinen peruna-kasviskeitto.

Sitten maksoin veroja. Kiinteistöveron ja lahjaveron peräjälkeen, ja kun molemmissa vastaanottajana oli Verohallinto, livahti eka erä lahjaveroa samalle tilille kuin ensinmaksamani kiinteistövero. Eikun soittamaan sitten sinne, että apua apua. Kissa syö rapua. Lupasi tyyppi siellä hoitaa asian mallilleen.

Asiamiespostissa odottaa kuopuksen kouluvaatteet, 229 euroa. On sekin kumma, ettei voi olla koululla jotain kokintakin repluja yhteiskäytössä, vaan jokaisen pitää ostaa kaksi kappaletta takkeja nimibrodeerauksella niin ettei niitä voi sitten enää edes myydä eteenpäin, jos ei koekaan alaa omakseen. Älytöntä. Ostaakohan automekaanikotkin nimikoidut omat työhaalarit? Vähän epäilen.

[Edit: ei ollukaan tällä kertaa vikaa mun muistissa ja järjessä - broileri oli unohtunu auton kylmälaatikkoon. Ei siitä kyllä enää voi ruokaa tehdä...]

tiistai 29. elokuuta 2017

Surusta raskas

Pitihän se arvata, että itku tulee siitäkin, kun vanha rakas kotikoivu kaadettiin. Sen juurella on tullut kuitenkin asuttua liki 20 vuotta. Ja puiden kaato itkettää muutenkin, vaikkei olis edes "oma". Tosin ei se tuokaan ollut oma, vaan kunnan. Siinä mielessä helppo juttu, että sieltä tuli koneet ja monta miestä sahoineen, oksat ja roskat hoidettiin pois ja me saatiin puut vaikkei nyt ihan ilmaiseksi. Ja onhan niissä toki hommaa, ei ne valmiina klapeina ole...

Nyt on sisällä tosi valoisaa ja rinnassa suru. Täytyy varmaan hommata joku rullaverho ainakin toiseen keittiönikkunaan, kun muutenkin ohikulkijat tänne toljottaa ja nyt näkeekin. Suoraa tiskipöydälle ja hellalle.

maanantai 28. elokuuta 2017

Mennyttä

Tein pitkästä aikaa masennustestin netissä, ja täppejä asetellessani ärsyynnyin taas niistä vaihtoehdoista. Olen joskus tehnyt kyllä vastaavan testin, jossa on yritetty muokata asiallisemmaksi esim. painokysely niin, että kysytään painon vaihtelusta, ei vähenemisestä, mutta tässä se oli vanhassa muodossa. Minä en ole maailman ainoa, jonka henkinen pahoinvointi oireilee syömisenä. Rasvaa, sokeria ja suolaa nam. Yök.

Ja se, että pitää verrata erinäisiä asioita (esim. itkemisen määrää) "tavalliseen" tai "aiempaan". Mikä on se tavallinen itkun määrä? Kuinka kauas aiempaan pitää verrata? Verrataanko viime viikkoon, viime vuoteen, aikaan ennen masennusta? Jos ei itketä enempää kuin viime kuussa (koska silloinkin itketti) mutta paljon enemmän kuin viime kesänä? Siinä lukee "vastaa sen mukaan, miten olet tuntenut viimeisen viikon aikana" eli ehkä pitää sitten verrata sitä edeltäneeseen viikkoon... (=sarkasmia).

Luulin kyselyä täpittäessäni, että mullahan menee hyvin, tunsin pystyväni antamaan vähämasennuksisia vastauksia, mutta vakavan puolellehan se tulos kuitenkin lipesi. Ehkä se on aiheellista mennä sinne hoitoon, jos pääsee. Tein muuten tuolta löytyvän syömistapakyselynkin, mulla on kohtalainen taipumus ahmimishäiriöön. Täytyy kysyä kuopukselta, onko se tehny tuon pakko-oirekyselyn, vaikka se on kyllä ihan selvää, että sillä on semmoisia. Sekin raukka on kerännyt aikamoisen listan elämäähankaloittavia vaivoja. Sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäiriö, pakko-oireet, tic-oireet... no nuo ticit ei varsinaisesti haittaa elämää tällä hetkellä, tietääkseni. Paitsi ehkä meidän muiden elämää, kun pitää kuunnella niitä kovia vihellyksiä. Tiesin kyllä tic-oireista ennen kuin perheessä oli niitä, mutta nykyään näen niitä ihan vieraillakin ihmisillä, kun silmä on ikäänkuin harjaantunut näkemään niitä.

Tämä mennyt kesä oli siitä harvinainen, että kertaakaan ei tarvinnut käyttää vintissä tuuletinta, että pystyi nukkumaan. Muistan tasan yhden yön, että oli kuuma. No melkein joka yöhän mulle yksi kuuma aalto tulee, mutta se on eri asia. Enempi on kyllä palellut, olen nukkunut lakanan ja kahden viltin alla kesäajan, mutta nyt jo pari yötä on mennyt oikean täkin alla. Nyt on täällä sisälläkin ollu kylmä, patterit on säädetty jonnekin 17:ään ja välillä melkein onkin niin kylmä. Eilen mies vähän herätteli petroolilämmittimiä, mutta alkaa olla polttoaine niin vähissä että pitää säädellä niiden käyttöä. Pitäis kutsua nuohooja katsomaan pönttöuunin hormin kunto, josko sitäkin voisi ruveta välillä lämmittämään. Saadaan sopuhintaan tuo koivu tuosta kunnan puolelta, jahka kaatavat sen ensin, siitä riittää kyllä puuta vähäksi aikaa, kunhan saadaan klapeiksi ja kuivaksi. Kunhan, jahka ja josko.

Tänäaamuna 07:12
Eilen urakoitiin miehen kanssa puuta pieneksi (ei pyytänyt kaveriksi, mutta totesi kyllä sitten miten helppoa se on kaksin, kun toinen syöttää puuta ja toinen käyttää sahaa). Moottorisahasta alkaa terät tylsyä (ja kanisterista bensa loppua) mutta on siinä nyt muutama mäntypölli, joita mie voin päivän aikana halkoa. Sanoinko mie siitä, kun naapuri halusi kaataa taas mejän rajalta puita, ku ne "varjostaa heidän pihaansa" - julmettu kuusi siinä niiden puolella kyllä saa seisoa, se ei sit varjosta :D mutta mitäpä me mokomista saunantausmännyistä, jos hän haluaa ne kaataa ja pätkikin metrisiksi, niitä on sit raahattu meille ja pienitty nyt. Siitähän se anoppikin meille melskas, että me ei oltais saatu antaa naapurille lupaa kaataa meidän puita, kun se sai niistä osan kaatopalkaksi. Mejän olis ite pitäny (käytännössä siis miehen) kaataa ne ja oksia rungot ja hävittää risut ja havut eikä antaa naapurille mitään. Mun mielestä se oli hyvä kauppa, kun tietää miten vaikeeta tuolle miehelle on jaksaa ees omaa työpäiväänsä, saati sitten riehua ammattitaidottomana puunkaadossa - sentään saatiin valmiiksi siivotut pätkät, en tiedä mitä naapuri teki niille oksille. Totes varmaan viimekeväisestä koivunkaadosta, että ei ne oksakasat mihinkään tuolta ojasta hävinny, kun se olis ollu mejän homma, joten jos meille olis roskat jätetty niin siihenhän ne olis naapurin silmien eteen jääny.

Alkaa olla vuosi siitä, kun käytiin Lapissa, ja nyt on iskeny kummallinen kaipuu sinne takaisin. Olenko saanut jonku lapinhulluustartunnan? Mie, joka olen siellä sentään asunu 16 ensimmäistä vuottani! En uskonu kaipaavani sinne enää ikinä takaisin, mutta kyllä se tälleen syksyllä menettelee, kun ei oo enää sääskiä ja mäkäräisiä. Maisemat on toki hienot. Ja jotenkin siinä asuntoautomatkailussa oli semmonen omanlaisensa tunnelma...



lauantai 26. elokuuta 2017

Sinipunainen kaveri

Meille tuli eilen vävykokelas yöksi, on stressaavaa kun ne ei syö. Tai poikaparka joutuu ensin tankkaan ruokaa ennenkuin tulee meille, ja sit kärsiin nälästä kun jostain kumman syystä ne ei kumpikaan oikein tahdo syödä kun ovat meillä. Tyttö ei ees tarjoa sille ruokaa, ja kieltäytyy molempien puolesta jos tyrkytän eikä poika vissiin kehtaa sit ottaa. Jotain suklaata puputtavat. Nyt oli lasagnea, pakotin ne syömään kun tulivat koulusta ni söivät sellaset 7cm x 7cm palaset. Tulivat tänään "aamiaiselle" joskus kolmen jälkeen. Leipä sentään kelpas.

Illalla nukkumaan mennessä kaikersi särky päässä, ja niinhän se oli neljän- viiden maissa otettava migreenilääke. Ja piti hakee vielä pahoinvointilääkekin varmuuden vuoksi. Aikani valvoin ja sen jälkeen  n u k u i n  antaumuksella ja raskaasti, en meinannut millään päästä ylös. Monta kertaa havahduin ja ajattelin, että kello on jo ties mitä, pitäs nousta, mutta nukahdin aina uudelleen. Onneksi koiratkin jaksoi nukkua, puoli kymmeneen posotettiin. On mulle paljon, kun yleensä nousen 6- 7.30 välillä. Tehokkaahko unilääkekombo, mutta ei ehkä mukavin mahdollinen.

Mies poltti roskia ja puuhaili omiaan pihalla pitkin päivää, mie nuokuin sisällä ja just kun olin menossa päikkäreille, alkoi aurinko paistaa. Sitä piti lähteä ihailemaan. Yhtäkkiä huomasin miten on kauniita kukkiakin pihalla, vaikka olin aatellu ettei oo oikein mitään kun mikään ei ole kasvanut ja kukkinut. Auringonkukkien varret on vähän yli kymmensenttisiä ja oonko mie kertonu näistä unikoista, joiden siemeniä joku vaalien edustaja jakeli? Ensin luulin, ettei niistä tuu mitään, mutta sitten kajasti jotain punaista ja luulin että nyt aukee. Ja ihmettelin, kun ei auennutkaan - läheltä katsoen huomasin että se on jo auki, mutta kukka on niin minipieni, ettei oo tosikaan!

Terälehdet on noin sentin mittaiset. Kukka on siis reilut 2 senttiä halkaisijaltaan. Kaunis mutta huomaamaton. Mahtoiko jakaja päästä vallan kahvaan ja onko yhtä mitätön kuin vaalilahjuksensa...
Vaan kuunliljat kukkii parissa paikassa.

Punainen kärhö ei kuollutkaan talvella, sen sinipunainen kaveri paleltui pakkasissa. Ruusubegoniat on hienosti jaksaneet kukkia koko kesän, yksi on kauempana, kärhön kukan takana tossa tellingissä (joka piti siirtää puunkaadon tieltä tuonne) ja yksi roikkuu vaahterassa. Niin ja yksi on ollut kuistilla tyttären juhlista lähtien. Ostan toistekin pihakukiksi moisia - tosin helteisinä kesinä eivät taida olla niin helppoja.

Huvimajan katto höyrysi, kun sateen jälkeen yllättäen tulikin lämmin auringonpaiste.

Viimekesäiseen kelloköynnöksen ruukkuun huvikseen työntämäni krassinsiemenetkin on kasvattanu hiukan vartta ja kukkivat. Niitä siemeniä oli taas niin paljon ja sopivia paikkoja vähän, jäi hirveästi ylimääräisiä kylvämättäkin. Ja kun ei oikein huvittanut mikään semmonen kun ei tiennyt asuuko tässä enää loppukesästä.

Siskolta saadut unikonsiemenet homehtui, mutta ihme kyllä kasvoivat ja nyt kukkivatkin. Vaikka joutuivat siirtymään kattoremontin tieltä pienenä pois. Luultavasti parempaan paikkaan kuitenkin.

Kesän loputtua loppui sellasia ohjelmia, jotka oli ilmeisesti vaan täytteenä muiden sarjojen kesätauolla, ja taas - kuten joskus ennenkin - ne oli kiintoisampia kuin varsinaiset "talvisarjat". Kuten Der Staatsanwalt, Syyttäjä. Taattua saksalaista poliisijuttua ja Rainer Hunold on hyvä. Onneksi sentään Kriminalisti tulee, ja Stolbergkin menettelee (niissä kaikissa taitaa olla samanlainen henkilöstö: päämies, nuorempi mies ja nainen). Syrjäinen maa oli pitkästyttävä, Bletchleyn nelikko tylsä... että oon sentään yrittänyt muutakin katsoa. True Detectiveä katsoin eilenillalla ne kaksi jaksoa, mitkä on Areenassa, ja siitä tykkäsin vaikka juoni eteneekin hyvin hitaasti. Woody Harrelson ja etenkin Matthew McConaughey (piti luntata, että menee nimi oikein) on hyviä siinä. Näin untakin jälkimmäisestä, mutta en muista minkälaista. Mietin, että voisin hyvinkin tulla toimeen sellaisen ihmisen kanssa, sillä oli samansuuntaisia ajatuksia ku mulla on. Kyynisiä ja pessimistisiä, joita se itse pitää vaan realismina.

perjantai 25. elokuuta 2017

Ryömivä limasieni - sielunkumppani?

 Jos ei olis aurinko pilkahtanut, en olis varmaan jaksanu lähtee lenkille. Onneksi pilkahti ja lähdin, oli hyvä lenkki. Vähän ensin paleli etenkin käsiä, mutta loppumatkasta ylämäessä oli jo kuuma. Ja vähän pelkään niitä kyitä mettässä. Eilen ja tänään on muistunut mieleen Lauri Tähkän Syyskuun kyy, vaikkei oo vielä syyskuukaan. Huh, onneksi mies ei oo nyt kuunnellu tuotakaan, ainakaan ilman kuulokkeita.
Paranvoi ryömi kannolla. Ihmeellisiä otuksia! 

Nyt on maha kipee, ollu pitkin aamua ja pahenee vain - ei olis pitäny syödä sitä ohrarieskan palaa, vehnäähän siitäkin on suurin osa. Väsyttää ja masentaa, vaikkei ihan yhtä paljon masenna kuin ennen kävelylenkkiä. Vastasivat kolmannella kerralla siellä mt-paikassakin, kolmen viikon päästä saatan saada ehkä tiedon aikavarauksesta, siitä ei tiedä kuinka pitkälle se aika itsessään sitten menee, jos sen saa. Jonoa kuulemma on. Aika jännä systeemi siellä, paperille käsin kirjoitti mun tiedot ja sitten soittavat, kun on tarjolla aika.

Kyllä se syksy on. Kymmeneen päivään ei tuu ees kahenkympin lämpötiloja, neljänä päivänä saattaa olla puolipilvistä ja muuten pilvistä. No jaa, sitähän se paljolti on koko kesä ollut, että siinä mielessä...

Näin muuten kummaa unta; "jaoin lehtiä" syntymäkotini ympäristössä, ja ne lehdet oli kuivia puunlehtiä! Ihmettelin, että miks näitä pitää jakaa, eihän näistä voi mitään uutisia lukea, ja mitä jos nää putoo maahan niin mistä tiedän mitkä on "lehtiä" ja mitkä vaan tavan kuivia lehtiä...

torstai 24. elokuuta 2017

Pakkasen puolella kohta

Yritin soittaa sinne mielenterveyspuljuun puhelinajan puitteissa, mutta kun alkoi hälyttään ni kauhistuin, että onko mulla niille mitään sanomistakaan, alanko taas heti itkeen, mistä mie niille puhun, mitä sanon, mitä ne kysyy ja osaanko vastata... no onneksi eivät sitten vastanneetkaan puhelimeen. Olenpahan ainakin yrittänyt hakea apua.

Hiton kylmä ja harmaa päivä taas, vaikka piti olla puolipilvistä. Sain sentään pyykit koneeseen pyörimään, eilen jo mies päivitteli, kun ei ole puhtaita ohuempia työpaitoja. En sano, että opettele ite pyykkäämään, ainakaan sen urakan jälkeen, minkä se eilen teki tuossa pihalla puutavaran kanssa. Mie en kyllä ymmärrä sitäkään, että kun tarjoudun apuun - sanon, että tehdään yhdessä se sahaushomma, sano vaan millon ni tuun kaveriksi - niin ei puhu mitään, menee vaan ja sit saha huutaa pihalla. Tämä on toistunut niin monta kertaa, mie sitten ehkä huomaan että se on jotain tekemässä ja vedän työvaatetta päälle ja kumppareita jalkaan ja juoksen paikalle. Eikä mun apu aina kelpaakaan, eilenkin se nyki jätelavalta käyttökelpoista pressua, minkä remppamiehet oli sinne laittanu (sillä oli peitetty katto kun se oli auki) ja tulin apuun, niin autoin vissiin väärin kun hääti pois. Nyt eilen sitten en edes mennyt apuun vaikka kuulin sen sahan, kun kerran olin useampaan otteeseen tarjoutunu avuksi ja pyytäny kertomaan - ei liene liikaa vaadittu? - ja sitten se oli pahalla päällä kun en tullu apuun. Hikeennyin ja sanoin siitä sanomisesta, että en ole mikään ajatustenlukija. Jos ei saa suutaan sen vertaa auki niin saa tehä itekseen.

Maanantaina viimeksi rynnistin oma-aloitteisesti apuun kun piti purkaa koiria varten pystytettyä aitaa kun oli puhe tiistaina niiden kaatajien tulla. No, onneksi sit viritettiin se jollain lailla pienempänä pystyyn, että voi koirat olla vapaana pihalla, kun ne kai tuleekin aikaisintaan ensi viikolla kaateleen. Ilmeisesti tarviivat siihen jonkun koneen, jonka kuljetus on sit oma hommansa.

En edes halua ajatella, mutta tuo pihlajakin on ollu mulle tärkeä, ilon aihe kukkiessaan ja kantaessaan marjoja, linnunpöntön paikkana, linnunruokajuttujen ripustuspaikkana ja näkösuojanakin. Ja siitäkin täytyy luopua. Saati sen takana oleva koivu, jonka lehvästö on tuonut suojaa ja etenkin keväällä lehtien puhjetessa ollut niin ihana... mutta vuosi sitten - vai onko siitä jo kaksi? - kaivelivat kaapelin sen juurelle ja katkoivat puolet juurista. Sen lähtölaskenta alkoi silloin. Täytyy vain ajatella sitä jonkin uuden alkuna. Joku muu saa sitten valoa ja ravinteita ja ehkä se näkösuojakin siitä taas kehittyy, kun ei raivata kaikkia vaahteranalkuja pois...

Tytön kaverin äiti kyseli multa, tulisko tyttö sen kaverinsa kanssa asumaan kaupunkiin (ko. kaverin koulumatkat hankaloituu kun tulee talvi eikä mopolla enää pääse - vanhemmat tekee töitä kotona mutta eivät kuskaa sitä asemalle, sen pitää sit kävellä se 5 km suuntaansa) kun jollain sen tutulla olis siellä joutilas kämppä. Eihän meillä ole rahaa maksella vuokria, etenkin kun sen vuokra on ilmeisesti 900 euroa kuussa... opiskelijakämpän saa (jos sattuu saamaan, kun sekään ei ole niin sanottua) alle kolmanneksella tuosta summasta, en tiedä minkälaista lukaalia siellä joku näille kuustoistiaille tarjoaa asunnoksi. En kysellyt sen tarkemmin, kun ei kuitenkaan ole mahdollisuutta. Haluja varmasti olisi, ja mejän tyttöjen nukkuma- ja heräysrutiinit on niin erilaisia, että niiden on vaikea sen puolesta nukkua samassa huoneessa. Kyseisellä ihmisellä on puhelimessa autocorr, joten sen viestit on välillä aika kryptisiä, mutta jostain "täysistä tuista" se puhui. Ihmettelin mitä tukia ne nyt sais, kun ne ei saa edes opintorahaa vielä, eikä asumislisää saa jos ei oo mitään tuloja millä elää. Käytännössä 16-vuotiaalla pitää olla omaa rahaa, millä se elää (ilmeisesti jonkinlainen opintolaina on mahdollinen) jotta se vois asua itsekseen. Muistelen kyllä itse saaneeni opintorahaa heti peruskoulun jälkeen. Tosin eihän mulla mitään vanhempien kotiakaan enää silloin ollut, missä olisin asunut.

Vaikka meillä olis rahaakin maksaa tyttären asumiskuluja, niin miettisin kyllä kaksi kertaa sitä kaverikämpässä asumista...

Anoppi on ollu riesa. Toki se maksoi sen tarkastajan käynnit, joka tuota kattoa tutki ja sen kattofirman kanssa teki yhteistyötä ja varmisteli, että tulee kunnolla tehtyä, mutta ilmeisesti kokee, että se sitten oikeuttaa häntä sekaantumaan ihan kaikkiin mejän raha- ja muihin asioihin. Tietää niin paljon paremmin miten meidän asiat pitäs hoitaa ja millä tavalla rahat käyttää, soittaa välillä monta kertaa päivässä meille kummallekin niin että ei viitsitä aina vastatakaan. Näistä puunkaatoasioistakin hänellä on vankka mielipide, ja me tehdään kaikki väärin, kun hänen miehensä tekisi toisin, ja se olisi sitten se oikea tapa miten meidän se kuuluisi tehdä.

Tottakai olen kiitollinen rahallisesta avusta ja tiedoista ja kokemuksesta, mutta vähän vois antaa tilaa hengittää ja tehdä omia ratkaisuja.

Antti Rinne on sanonut sanan "synnytystalkoot" ja nyt kukaan ei kuuntele, mitä sillä oikeasti on asiaa. Sanna Marin suomensi asian: "Sdp haluaa maksuttoman päivähoidon, uudistaa perhevapaat ja parantaa perheiden toimeentuloa." ja vaikka se nyt on utopiaa, niin ajatus on hyvä. Sitten tulee kelkastapudonnut Rinne möläytteleen synnytystalkoista. No, onpahan lehdillä jotain kirjoiteltavaa, mutta nyt ne takertuu vain siihen yhteen sanaan.

Täällä on kylmä. Sisälläkin. Vaikka mittari näyttää sentään 19 astetta. Mulla on paksu bolero ja villasukat, ja palelee.

[edit: ei palele enää, kun heittelin alkovin yläkaapista videokasetit roskapussiin, pyyhin puolitoista hyllyä ja siirsin sinne tavaraa, mikä ei muualle liinavaatekaappiin tahtonut mahtua. Kiipesin keittiöjakkaralle, otin tavarat syliin, laskeuduin alas, siirsin keittiöjakkaraa ja työnsin liukuovet toiseen laitaan, kiipesin keittiöjakkaralle ja ladoin tavarat hyllylle ja laskeuduin alas keittiöjakkaralta, siirsin sitä ja liukuovia ja kiipesin noutamaan uuden sylillisen. Muutaman kerran.]

tiistai 22. elokuuta 2017

Outoja asioita tapahtuu

Yleensä tykkään sumusta, mutta nyt en, ja taas on sumua. Tuosta tuli sit taas mieleen Dave Lindholmin kappale, jossa laiva kääntyy hitaasti ja taas on sumuu - kokeilin taas löytyykö sitä youtubesta, mutta taas oli jonkun rohkean lisäämä video poistettu sieltä. Monia kotimaisia taidetaan vahtia aika tarkkaan, poistetaan nopeesti jos niitä tulee sinne.

No, Spotifyssä se on, se levy miltä ko. kappale löytyy. Ajattelin, että samapa tuo, jos rekisteröidyn sinne. Hah, mun sähköpostiosoitteella oli jo tili! Sama juttu oli Instassa aikanaan.

Sillon kun sinne Instaan menin, oli tytär sentään auttamassa kun en mie oikein puhelimella osaa näitä juttuja. Se tilas uuden salasanan (kun sehän tuli tietty mun säpoon) ja poisti sen tilin (ei siellä ollu ku yks tai kaks kuvaa, selkeästikään ei ollu käytössä) ja laitettiin uus. Tän italiankielisen spotifytilin mie vaan "omin" itelleni, vaihdoin salasanan ja rupesin kuunteleen. Ei oo silleen henkilökohtainen ku joku Instagram.

Löysin perjantaina rannan, missä oli kaikenlaista meren rantaanhuuhtomaa. Paljon pyöreäksi kuluneita tiilenkappaleita, luita, lasin- ja posliininsiruja, rautakuonaa tms ja sensellasta. Tuo oikeanpuoleinen on jotain kipsintapaista vissiin, se tekee viivaa kun sillä piirtää. Kourallinen tuon rannan aarteita oli ainoat tuliaiset, mitä tällä kertaa toin. Monesti on ollu roppakaupalla kiviä, nyt ei osunu erityisiä vastaan. Oli sit ne aallotkin semmoset, ettei kovin rannalle päässytkään. Olispa päässyt aallokon jälkeen katsomaan, mitä tuli niiden mukana...
Punkkeja ei ollu yhtään. Tai ei osunu ees koirien tielle. Vaikka oltiin rannikolla ja punkkialueella.

Ja vaikka niin tykkäänkin meren äänistä, niin kyllä korvat tykkäs kun pääsi hetkeksi pois siitä kohinasta. Se hyvä puoli siinä oli, että ei kuulunu omaa tinnitusta. Mulla on alkanu korvat vinkua ikävästi, se tulee ikäänkuin takaraivon suunnasta. Sukuvika, isällä tekee sitä ja toisella siskolla. Isällä ja isän siskolla on kuulolaite, kun ei muuten tahdo kuulla, luultavasti mieki sit vanhana joudun hommaamaan sellasen. Nyt jo mies ihan kauheasti päivitteli "etkö muka kuule, etkö tosiaan kuule tuota" kun joku hepokatti vissiin siritti siinä saunan kuistin vieressä enkä mie kuullu. Ihan rupes harmittaan mokoma päivittely, kun en kuule niin en kuule. On ihan normaalia että vanhemmiten kuuloalue supistuu ylä-äänien päästä, ja itekki se tulee perästä. Voi olla että mulla sukurasite huonontaa kuuloa nopeammin, mutta eiköpähän ne sirkat lakkaa sillekin sirittämästä kymmenen vuoden päästä viimeistään. Mie vaan en pääse hiljaisuudesta nauttimaan, kun on vihellys omasta takaa. Se sydämensyketinnituskin toisessa korvassa on taas pahentunut.

Viime yönä, tai aamupuolella jo, näin pitkästä aikaa unta, jossa tiesin näkeväni unta. Olin jossain isossa kaupungissa (luultavasti Helsingissä) ja päätin sitten käyttää unta hyväkseni ja lähteä lentoon. Mulla oli koirat mukana, ja jostain pölähti mukaan kolmaskin kiinanharjakoira, ilmeisesti näiden emovainaa. Sitten me lennettiin, ja aurinko oli oranssi pallo taivaan reiässä.

Mitenkähän mie selviän tän syksyn. Viime syksynä taistelin masennusta vastaan aika menestyksellisesti pitkän aikaa, mutta nyt mulla on jo tässä vaiheessa voimat vähissä. Ajattelin että rohkaisenpa nyt mieleni ja soitan sinne mielenterveyshoitajalle, ni olikin menny soittoaika kuus minuuttia aiemmin umpeen. Nyt kuluu taas puoli vuotta ennenkuin uskallan rohkaista mieleni seuraavan kerran...

Ehkä lähden tästä koirien kans lenkille ja sit teen vähän pihahommia... pitäs koira-aitaakin purkaa kun tulee kunnan miehet kaataan pari puuta - tai toinen niistä on monirunkoinen, en tiedä voiko sellasta sanoa yhdeksi puuksi - ja mejän aita on epähuomiossa vedetty aika reilusti kunnan puolelle. Silleen hassusti on risteyksen tiealue, sen jälkeen outo kaistale kunnan maata ojan mejänpuolella, ja vasta sitten mejän tontti. Sikäli toki mukavaa, että mejän ei tarvi sitä puunkaatoa ite järjestää. Meän katon remontoijafirma ja myös rakennetarkastaja tms. sano että pitäs ehottomasti kaataa, kun lahottavat tän talon ku ovat liian lähellä. Kyllä meillä riittää omasta takaakin niitä kaadettavia puita. Edellinen asukas on esim. istuttanu koivuja riviin parin metrin päähän saunasta...

Mut nyt meen. Sumukin on hälvennyt kun tässä on tarpeeksi aikaa odotellut.

maanantai 21. elokuuta 2017

Meren monet kasvot

Hmmm... otsikko ei varmaan oo mun kielikuva, luultavasti pöllin sen nyt muualta. Ehkei siihen ole tekijänoikeuksia.

Lomaselta on siis palattu, lomaltapaluumasennus ja -väsymys iskenyt ja kaikkee pitäs silti tehdä. Aamu oli todella ankean näköinen sumumölli, jossain määrin on vieläkin. Ei tiedossa parempaa.

Kelit oli vaihtelevat tuolla rannikolla, välillä satoi, välillä paistoi ja sitten tuulikin kovaa. Ikinä en oo niin isoja aaltoja nähnyt tuolla, kuin sunnuntaina! Ne pyyhki yli koko kallioiden mitalta, mitä ei oo koskaan tapahtunu sillon ku ollaan oltu mökkeilemässä.





Kolmesta illasta kahtena nähtiin auringonlasku, ja lauantai-iltana se oli komea näytös meren velloessa hornankattilana värikkään taivaan alla.
Desibelit oli varmaan melkoiset, mutta ihmeen hyvin nukuin, kuten yleensä aina tuossa mökissä. Meren ääni tuudittaa, vaikka se olis kovakin.

Tällasen "once in a lifetime" -otoksenkin nappasin metsässä. Näitä kauriita siellä liikuksi, aiemminkin nähtiin  hieman toisaalla yksi, mutta se karkasi äkkiä. Tämä ei pelännyt, tosin oltiin aika kaukana ja koirat ei sitä huomanneet kun se oli paikallaan eikä ilmeisesti ollut polun yli mennyt, että olis haju jäänyt. Mie pysähyin vain siksi hetkeksi, kun otin kuvan, etten turhaa jäänyt pällisteleen ja pelotteleen. Sillä kertaa mies ei ollu kameransa kanssa mukana, ja sitä harmitti.

Reissussa otin muutamia hetkessäelämistilanteita itselleni. Sängyssä makasin ja kuuntelin meren ääniä ja sateen ropinaa katolle (tosin näissä tilanteissa aina nukahdin), rannalla vain seisoin ja katselin aaltoja. Uimassa käytyäni istuin kivellä ja annoin pikkukalojen tutkia varpaitani. Pimeässäkin mieluusti olisin imenyt äänimaailmaa ja valojen tuikahduksia, mutta jokin hyönteinen pisteli jalkoja - säären takaosia jostain syystä - niin kirvelevästi, että se oli mahdotonta. Tai ehkä olis pärjänny, jos olis laittanu pitkät housut. Pari päivää kutitti ja kirveli, mikä lie kun ei tuntunut ollenkaan siltä, että mitään hyttysiä olis ollu.

Mutta nyt ittee niskasta kiinni ja toimiin.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Savua, höyryä ja pihinää

Se oli Rautatiemuseopäiväkin, ja erinäisiä höyry- ja muita museojunia kuljeskeli siellä täällä Karjaata ja Helsinkiä myöden. Mekin hieman kuljeskeltiin niitä sitten kuvailemassa siellä täällä. Onhan ne majesteetillisia ja pelottaviakin, nuo höyryveturit. Jotenkin minusta niin sykähdyttävää ajatella, että ei kovinkaan kauan aikaa sitten ne oli pääasiallisia rata-ajoneuvoja. Hienoa, että Rautatiemuseossa ja Haapamäen museoveturiyhdistyksessä pidetään kunnossa näitä vanhoja upeita vetureita ja vaunuja!
Tk3 nro 1136 ”Pikku-Jumbo”
Pikku-Jumbo on HMVY:n hoivissa Haapamäellä, tässä se "pääteasemalla" vaihtoi vaunuletkan toiseen päähän uutta matkaa varten.
Hv1 nro 555 "Prinsessa"
Prinsessa, vähemmän käytetyltä nimeltään Heikki, on Rautatiemuseon liikkuvaa kalustoa, tässä hienoine koristeluineen ja lippuineen pysähtyneenä Rajamäen tehdasmuseon viereen. Höyry purkautui huumaavalla melulla ja niin kovalla paineella, että sinkoutui metrikaupalla suoraan ylöspäin. Oli paljon väkeä katsomassa sitä, ja kyytiinkin menossa kun se Karjaan suuntaan puksutti.
Samalla käytiin katsomassa Rajamäen kirkko. On meinaan hivenen pompöösi kirkko pienelle kylälle, mutta sen onkin rakennuttanut Alkoholiliike Oy omille työläisilleen. Ja juuri ennen sotia, tuo onkin ollut haasteellinen naamioitava kun Rajamäen tehtaita on kovasti tykätty pommitella. Siis se on ihan järkyttävän korkee! Liki 50-metrinen torni ja sen huipulla seitsemänmetrinen risti. Varsin mahtailevaa kyllä.

Oon ollu niin ilonen siitä, että meillä on nyt katto ja maksujärjestelyt kunnossa (kun nyt vain terveyttä riittäs että pystyis maksamaankin) mutta nyt taitaa olla onnellisuusenergiat vissiin lopussa, kun ahdistaa eikä siitä pääse eroon aattelemalla mukavia. Niitäkin riittää, ollaanhan sentään miehen kans menossa pitkää viikonloppua viettään meren rannalle. Huomenna lähdetään - säät ei taida olla kyllä parhaat mahdolliset.

Ensi viikolla tulee vielä remonttimiehet laittaan jonkun listan tai laudan tai jotain katon reunaan, kun siinä on liian iso rako - siitä päästiin yhteisymmärrykseen eilen, kun remontin myyjä ja firman työnjohtaja kävi lopputarkastusta tekemässä. Pojat (no, yksi on poika, yksi on mies ja yksi siltä väliltä) on kotimaassaan tällä hetkellä relaamassa, se niille sallittakoon kun niin reippaasti töitä tekivät. Ei oo yhellä laudalla niin kiire, kun katto muuten on kunnossa. Hiukan sen äänieristys kärsi, mutta on sentään hieno vedenpitävä ei-laho katto! ♥

Täytyy syyä jotain ja mennä ulos, jos se vaikka lievittäs ahistusta. No syöminen aina, mutta ulkoilu olis terveellisempi konsti. Tänään piti olla kaunis puolipilvinen sää, mutta ennuste muuttui taas aamun kuluessa.