perjantai 30. kesäkuuta 2017

Tiedän kyllä, miten asioiden pitäisi olla

Eilen oli hieno päivä. Olin ulkona poikkeuksellisen paljon, vaikka lenkki koirien kanssa ei ollu ihan niin pitkä, kuin edellispäivänä. Jotenkin se metsäkävelyn rauhoittava vaikutus kumoutuu, kun stressaan siitä, että siellä saattaa olla käärme joka puree koiraa. Voihan niitä tietysti olla tienpientareellakin, ja jopa meidän pihalla on niitä nähty, että millään ei voi täydellisesti suojata koiria siltä mahdollisuudelta, jos meinaa kuitenkin ulkoilla. 

 Kirjoitin kirjeen ulkona pöydän ääressä, ja satuin kuvaamaan aukeamassa olevan voikukan siemenhahtuvapallon. Puolen tunnin päästä se oli jo puolipallona. Luonnon ihmeellisyyksiä.
Koirat taas vahti tarkkana pihaa. Olin reipas ja leikkasin nurmikon. Aiemmin mies ei tahtonut, että leikkaan, kun sen mielestä en ollu tarpeeksi säntillinen, ja nyt näyttää siltä että mie oon se säntillisempi. Mies alkaa jättää leikkaamatta esim. vuohenputkikasvustot, vaikka juuri niitä pitäisi ahkerasti yliajaa, ettei leviäisi entisestään. Yhä suurempi osa pihasta on sen takia muuttunut trimmerillä hoidettavaksi, vaikka helpommalla pääsis, jos ajais ruohonleikkurilla. Kun niiden antaa kasvaa, ne muuttuukin paksummiksi ja karkeammiksi ja se vähäkin nurmi kuolee valon ja ravinnon puutteeseen. Mutta miehen entinen tarmo on muuttunut välinpitämättömyydeksi.

Trimmeri ei oo mun kone, kuten ei moottorisahakaan, joten ne trimmerihoidot tapahtuu sitten harvakseltaan. Mulla on itelleni ostama sähkötrimmeri, jolla uskallan toimia, mutta se taas ei pure kovin kummoiseen kasvustoon.

Huomenna olis Pride, mutta sääennuste näyttää kurjalta. En tiedä viitsitäänkö sinne kylmään tuulentuiverrukseen lähteä. Sen näkee sitten. Melkein kyllä pitäis, niin umpimielistä porukkaa on vielä meidän eduskunnassakin, että voi hyvänen aika. "Tosiasiallisesti pride itse edustaa suurta suvaitsevattomuutta, sanan ja mielipiteen ilmaisun rajoittamista, eri lailla ajattelevien mollaamista ja syrjimistä."

Vähemmistö vaatii yhdenmukaista kohtelua, niin enemmistön edustaja kehtaa väittää, että se on hänen sananvapautensa rajoittamista! (Ei tosin kerro, millä tavalla.) No, jos ajatusmaailma on sellainen, että vain oma mielipide saa näkyä ja kuulua, niin kokemus on varmaan tuollainen. Samalla logiikalla mansikkajäätelöä julkisella paikalla syövä mollaa minua suvaitsemattomasti ja rajoittaa mielipiteeni ilmaisua, koska en itse pidä mansikkajäätelöstä. Syön mieluummin suklaajäätelöä.

Ja onhan muuan Tanuksen hengenheimolainen sitä mieltä, että syrjintä on ihmisoikeus. Tällaisten ihmisten takia Pridejä tarvitaan.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kauniita paikkoja ja rumaa

Taas näin unia. Tuleekohan ne nyt takaisin. Olin konsertissa, mutta jossain sivusalissa parin muun ihmisen kans - musiikki kuului, mutta esiintyjää ei nähty.

Valvoin yöllä ja mietin näitä asioita. Mietin, kauanko jaksan tällasta stressiä hajoamatta. Pankki ei (odotetusti) anna rahaa (tosin mies taisi odottaa että antais) eikä ees pikavippifirmoista ole apua. Mie en tullu aatelleeksikaan, että oon vaan rasite tässä kuviossa - eläkeläisenä mulla ei ole maksukykyä ollenkaan. Ainoa remonttitarjous piti hylätä, kun ne olis vaan tehny uuden katon ja 10 vuoden päästä oltas oltu samassa tilanteessa. Eikä ollu rahaakaan niin paljoa. Enskuun alussa joku tulee taas katsomaan, voisko edes jonkin ensiavun tehdä pienemmällä budjetilla, ettei vahingot enää pahenis.

Henkistä apua pitäs hakee, mutta nyt on vielä sekin, että kannattaako mitään alottaa jos en edes asu täällä enää kohta. Enkä mie saa soitettua sinne.

Kävin pitkällä lenkillä koirien kans - on vaihteeks oikein kiva ilma, ehkä vähän kylmähkö tuuli - ja huomasin että taas on yksi ihana metsäpolku iäksi poissa. Siinä, mistä polku ennen lähti, oli vaan leveä savinen metsäkoneen ajopaikka, ja siitä eteenpäin ruma raiskio. Kauniit paikat sen kun vähenee.
Tämä sentään oli vielä säästetty, mutta kauanko, sitä ei tiedä.  Mun kaikki viimeaikaiset kuvat kaataa vasemmalle, en jaksanu avata Lightroomia että olisin oikaissut.

Tämä kuva on eiliseltä:
Sorakuopalta. Ja kaataa vasemmalle. Oli ihana ranta, olis voinu mennä vaikka uimaan tuosta. Äkkisyvä, ei olis tarvinnu kahlata päästäkseen uimasille.

Ajattelin, että menen kirjastoon ettei tarvi ajatella, luen siellä lehtiä yms., mutta hyvät lukupaikat oli jo varattu ja muutenkin mikään luettava ei innostanut. Olin ajatellut myös, että sen jälkeen haen kaupasta jätskin ja syön sen jossain ulkona siinä kylällä, mutta oli liian kylmä siihen. Söin sitten kotipihassa autossa sen jäätelön. Ihan turha sekin. Kamalasti tekee mieli syödä hyvää lohduksi.

Kovasti vaalimani akileija on kuin onkin valkoinen :)

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Repsahtaneet uikkarit

Outoa unta työpaikalta. En osannut enää käyttää kahvikonetta, kun olin ollut kauan poissa. Sit siellä oli rivissä käärmeitä, joista yksi söi ihmistä.

Lapset on nyt reissussa. Kuopus kyseli asemalaiturilla, että eihän mulla oo nyt sellasta oloa, että tapahtuu jotain kamalaa... ku sillon viime kesänä saattelin niitä itku silmässä junaan kun oli tunne, että ei sais päästää, että jotain ikävää tapahtuu, ja sitten kuopuksen jalka meni rikki. Vieläkin sitä korjataan, ja siitä on jo melkein vuosi kun se sattui. En mie sitä aavisteluani ite muistanukaan, mutta kuopus muistaa. Se muistaa ihmeellisiä asioita pitkän ajan takaa ja niiden tarkkoja päivämääriä.

Alun peri oli tarkoitus, että ne on siellä vain muutaman päivän, kun esikoinenkin suunnitteli tulevansa Prideen mejän kans, mutta siskolle tulikin tilaisuus Yyterin reissuun, ja sinnehän mejän lapset innosta kiljuen menee, jos vaan pääsevät. Kuopuksella ei ollu yhtään kunnon uimapukua - se ei uinu yhtään koko viime kesänä ja vanhat uikkarit on repsahtaneet valkokarvaisiksi löpsyköiksi. Itse se ei pitänyt sitä ongelmana, mutta käytiin kumminkin ostamassa koon 36 musta kokouimapuku Lidlistä, kympin maksoi. Ehdotin kyllä semmosta lahkeellista triathlon-asua, mutta ei huolinu :D on se siedättynyt ihon näyttämiseen kun on kulkenut kirppikseltä ostetuissa farkkushortseissa. Nyt piti saada ehdottomasti sellaiset. Jokunen aika sitten piti olla pitkähihaisia ja pitkälahkeisia ja mustia kaikkien vaatteiden. Poolokauluskin mielellään.

Koirat löysi kesän ekat metsämansikat. 

Pieniä, mutta rankkoja paikallisia sadekuuroja ollut tänään. Rakheitaki puothautti. Tutkasta päätellen ukkonen on jyrynnyt siellä täällä... paitsi ettei täällä. Siellä vaan. Parempi ehkä niin, olis saattanu pelottaa yksin kotona, jos olis tullu kova ukonilma. Kymmenen päivän ennusteessa on tasan yksi päivä, jolle ei ole ennustettu sadetta. Sekin toki ehtii muuttua.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Se on täytetty

Höh, ilmoittauduin joogaankin, vaikken tiedä asutaanko me edes enää täällä silloin, kun se alkaa. Mutta kaipa sen voi sitten perua, eikä se lasku varmaan tuu ennenkuin toiminta on alkanut.

Ilmoitin myös Birdlifen sivulla saaneeni sata lintulajia bongattua tänä vuonna. Joku yhdeksisensataa sinne oli jo ilmoittautunut. Mun sadas oli hienosti sääksi! Tunnistettiin tosin vasta miehen kameran kuvasta tietokoneen ruudulla. Ei ole niin tavallinen näky näin kuivalla paikkakunnalla, että olis ollu tutunnäkönen silmään. Kerran elämässäni oon aiemmin nähnyt.
99. oli kuvan pikkutylli siellä sorakuopilla, missä eilenkin käytiin. Sääksi oli toisessa paikassa, vaikka ei sielläkään mitään suuria selkiä ollut. Löydettiin kuopilta toinenkin pikkulampare, nämäkin on turkoosinvihreitä pohjavesilampia.
Kuva nyt on mikä on, mutta siinä näkyy taivaskuvajaisen alla vihreyttä, ja jos isontaa niin ainakin sitten näkee, miten paljon oli sammakon nuijapäitä rantavedessä. Jos haluaa nähdä.
Lupiinit on nyt kauneimmillaan. Jostain syystä ne oli monipuolisemman värisiä tuolla, kuin usein tienpientareilla. Näinköhän ihmiset on poiminu erikoisemmanväriset aina kukkamaljakoihinsa niin, että se olis vaikuttanu karsivasti valkoisiin ja vaaleanpunaisiin? Tosin variaatioitahan on tosi paljon, kun alkaa lupiineja tutkimaan. Risteytynevät miten sattuu.
Rantasipi istui tuossa kivellä niin kauan, että ehdin soittaa miehelle ja se tuli kameroineen ja jalustoineen kuvaamaan. Kohta tuon jälkeen alkoi sataa ja kastuttiin. Ukkonenkin jyrisi, ja kun tultiin kotiin nyppimään johtoja irti seinistä, satoi niin hirveästi, että en oo kyllä usein semmosessa sateessa ollu, vaikka nyt olinkin autossa. Meteli oli aikamoinen. Pihatie oli jokena.

Jälkipolvi tuli kotiin reissuiltaan tänään, ja lähtevät huomenna yhdessä toiseen paikkaan.Yli viikoksi. Tulee ikävä kun ehti jo tässä välissä olla. Mutta voidaanpahan sitten keskustella vakavasti ja totisesti raha-asioista, kun ei tarvi pelätä huolestuttavansa lapsia liikaa. Mie vaan aina sanon niitä lapsiksi, vaikka toinen on jo täysi-ikäinen ja toinen kuusitoista. Mutta sanoo nekin mua äitiksi.

Täytyy yrittää pysyä koossa.

K

Hylätyt

Rajamäellä viinatehtaan liepeillä on vanha tehdasalue, Valta-akseli, jonka ympärillä on ollut vuosikymmeniä aita ja portilla vartija, että siellä on voinut käydä vain luvan kanssa. Aita on nyt purettu, ja käytiin kattelemassa tuota hienoista tiilirakennuksista koostuvaa kolossia.
Punatiiltä on ollut käytössä, kun sama yhtiö on omistanut myös Nopon tiilitehtaan. Pardon tuo ruma roskatäplä. Se tarkentuu "kirpuksi" kun zoomaa, joten en sitten käytä zoomia.

Kovin paljon liikennettä ei kyllä monellekaan ovelle ole ollut viime aikoina. 
Tässä rakennuksessa on ollut ikkunoita, jotka on pantu umpeen. Vieressä on ainakin jotain toimintaa.
Tykkään isoista tiilirakennuksista. Kyllähän tuolla toimitilaa vuokrattiin kovasti, mutta ei tunnu olevan tunkua. Hieno miljöö, olis potentiaalia vaikka mihin.

Seuraavaksi sorakuopalle, johon on ilmaantunut tällainen lampi. Lokkeja, rantasipi, tiira ja tylli ainakin majailee siellä.
Osassa sorakuoppaa on toimintaa, mutta tämä osa on maisemoitu. Koiria siellä uitetaan kuumina kesinä, mutta mejän koirat ei suostu edes juomaetäisyydelle menemään.
Tuonne meinaa mies lähtee teleobjektiivin kera tänäänkin katsomaan, saisiko jonkun lintukuvan. Eilen oli vain laajakulma mukana. Lähden varmaan mukaan, ahdistaa ja masentaa ja jos jään tänne yksin niin sitten vasta hyökyykin paha olo päälle. Lukeminenkaan ei tahdo onnistua, en pysty keskittymään ja se etukäteen niin iloitsemani Vargasin uusi kirja tuntuu kamalan tylsältä ja ankealta. Miten se Adamsberg onkin niin pösilö tässä. Aivan kuin olisi eri kirjoittaja.

Miksei mun stressi voi oireilla vaikka ruokahaluttomuutena, niin olis jotain hyötyäkin siitä.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Juhannus omalla paikallaan

Pitkästä aikaa juhannuspäivä on oikeastikin Juhanin päivä, ja nyt aattona Aaton päivä. Olin ihan varma, että mun lapsuudessa juhannusta on juhlittu ns. oikealla paikallaan, mutta kun tarkistin asian, niin sehän on siirretty viikonloppuun jo vuonna 1955. Ihan sillon ei mun lapsuus vielä ollu. Äiti oli saman ikänen ku mejän kuopus nyt.

Kylymä on. Kuutta astetta näytti mittari, kun kuuden jälkeen ulkoistin itseni ja koirat (villapaidoissaan) aamukävelylle. Naakat oli omituisen meluisia (ja aina on joukossa yksi tai kaksi, jotka normaalin "kja"-äänen sijasta sanoo rumasti "krääää" kun kävelen ohi. Lienevätkö niitä, joiden pesäpiipun päälle laitoin verkon? Pitkävihaista sakkia. Ei ne mun mielestä ennen tätä kesää oo noin kiroillu) ja sitten olikin tienpenkalla tuoreehkot jämät syödystä naakasta. Koirat oli kovin kiinnostuneita ja yritti pyrkiä niiden äärelle.
Juhannusruusun ensimmäinen kukka kokeilee aukeamista. Viime vuonna taisi olla kukinta jo ohi juhannuksena. Niin ne on erilaisia, muutaman sadan metrin päässä kukkii ihan täysiä jo toinen vastaavanlainen ruusu. 

Ollaan miehen kanssa täällä kaksin, kaksi vanhaa vanhaa varista. Toinen juo kaljaa ja toinen syö suklaata, ja koska suklaansyöjä suhtautui nuivasti kaljanjuojan soittamaan musiikkiin, on myös hyvin hiljaista. Toisella on kuulokkeet korvilla. Parempi näin kuin kakkamainen möly.

Ruuankin se tarjos, olin kyllä ostanu kotiin sapuskaa ja suhtauduin skeptisesti siihen, että ruokapaikat olis auki. Jos kauppojen aukiolot on vapautuneetkin, ei se tarkoita että ruokapaikatkin on juhannuksena auki. No ei ollukaan, paitsi se yksi pizzeria mikä on aina. Pizza oli kaunis, mutta täysin mauton - mistä ne oli saanukin sellasta juustoa, mikä ei maistunu  miltään, vaikka ei siitä kyllä yhtään rasvaakaan tullut lillumaan pizzan päälle, onneksi - ja koska se on vehnäpullaa, tuli myös paha olo ja maha kipeeksi. Pizzantekijä näytti Viktor Kalborrekilta.

Pikkuruisessa, ehkä kuuden pöydän pizzeriassa hääräsi juhannusaattona neljä mustatukkaista, erimaalaista miestä (jotka kommunikoi keskenään murteellisella suomella) - en usko hetkeäkään, että se paikka tuottais niin paljon että kaikille vois maksaa kunnon palkkaa. Mutta nythän on eduskunta oikein päättänyt, että työstä ei tartte maksaa palkkaa.

Sit haettiin koirat ja ajettiin Hollolaan katsomaan Kiikun lähdettä.

Olihan se semmonen erikoinen lampare, ihmeellisen vihreän värinen. Tai sinisen tai turkoosin, riippuu valosta ja katsojasta ja ties mistä. Pukkaa seitsemän tuhatta kuutiota kylmää vettä vuorokaudessa. "Hydrogeologisesti Kiikunlähde on osa Etelä-Suomen suurinta maan alla olevaa pohjavesiallasta, joka purkautuu suurina lähteinä kolmeen suuntaan: Kymijoen vesistöön, Kokemäenjoen vesistöön ja Suomenlahteen laskeviin pikkujokiin. Näistä suurista lähteistä yksi on Kiikunlähde." sanoo Wikipedia.

Sitten käytiin katsomassa Hollolan kirkkoa, se oli auki tiekirkkona. Oli mukava päästä sisällekin katsomaan. Eteisessä oli vanha puuveistos, missä Pyhä Yrjänä voittaa lohikäärmeen, ja mun kävi sääliksi sitä lohikäärmettä... kamera jäi autoon sillä reissulla, enkä saanut kuin puhelinkuvia.

Hiukan sai muuta aateltavaa, kun ajeltiin. Ja nukuin pitkät päikkärit. Heräsin taas itkuuni. Unessa olin pöydän ääressä vastapäätä mun äitiä, joka kysy kuka mie oon.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Sitä itteensä

21. anniversary


Tänään on 21. hääpäivä. Muistan, kun täytin 21 vuotta - silloin tuntui takana olevan ihmisikä, mutta ei tämä viimeisin ajanjakso tunnu niin pitkältä. Toki kaikenlaista on mahtunut siihenkin. Muun muassa kuusi koiraa.

Saman verran hääpäiviä ehti olla takana sillä miehen sukulaisella, joka taannoin yhtäkkiä menehtyi. Kuulin huhuja välikäsien kautta (=todellisuusarvo kyseenalainen, ja asianosaiselta en ala kyseleen) että siitä olis tullu hoitovirheasia, olivat jättäneet vaan huoneeseen makaamaan eikä ollu hoidettu. En sit tiedä, mikä on asianlaita oikeasti.

Green Day


Tänään näyttää olevan myös vihreä päivä. Älkää välittäkö linssissä olevasta roskasta, kamera on kurja mutta kaiketi paras niistä, mihin mulla on käyttöoikeus. Tai ainakin uusin. Ja onneksi peili hoikentaa. Eilen kun lähdin käyttään kuopusta psykologilla, unohdin tuon loma/kotiboleron päälle ja housutkin oli likaiset... näytin varmaan laitapuolen kulkijalta, ja kuopuskin valitti olevansa homssuinen kun kiireessä lähti, mutta niin me vaan kaupassakin käytiin. Sitten lähdin hakemaan esikoista poikakaverin luota, ja unohdin jäljitelmäcrocsit jalkaan, ei oo parhaat mahdolliset autolla-ajokengät. Mutta siitäkin selvittiin.

Aiemmin puhuin siitä punakylkirastaan pesästä, mutta on meillä näitä räkätin pesiäkin. Yksi on tehnyt pesän keittiön ikkunan eessä olevaan pihlajaan, ja hautovan emon paikallaolon huomaa tällasesta merkistä:

 Pyrstö siellä sojottaa pystyssä.

Mulla on henkiset voimat ihan lopussa. Melkein lopussa ainakin. Välillä ehtii unohtaa kurjat asiat, etenkin jos keskittyy johonkin muuhun, mutta koko ajan on raskas olo taustalla. Ja kun ehdin tänä alkukesänä olla pitkästä aikaa melkeinpä välillä onnellinen. Pystyin nauttimaan elämän pienistä asioista. Nyt sitten itku on silmässä melkein koko ajan, ja usein tuntuu siltä, ettei millään ole väliä.

Talvella huomasin, että talossa on jotain vialla, kun yläkerta falskaa ja lämpöä vuotaa ulos niin että räystäänalus oli kuurassa. Mies pystytti kyllä tikkaat että katsoo sinne tuuletusreikään, mutta ei sitten saanut katsottua. Koko talvena. Ja keväänä. Mieki unohin sen jo, tuudittauduin valheelliseen turvallisuudentunteeseen ja pykäsin uuden kukkapenkinkin siihen päätyyn... olin sitä suunnitellut jo vuosia, ja nyt toteutin. Laitoin jaloleinikit ja kylvin ritarinkannusta ja unikkoa - krassiakin, mutta sen söi kirpat.

Viime viikolla sitten sinne katsottiin, ja todettiin että seinä on lahonnut, vanha katto on lahonnut ja romahtanut huopineen kaikkineen siitä tuuletusreiän edestä sisään, siinä kohtaa on vain uudemman katon pellit rimojen varassa. Meidän talo on siis tosi rikki. Kotivakuutus ei korvaa - sellaista turvaa ei näin vanhaan taloon saanut - pankki ei ehkä anna lainaa kun vanhoja lainoja on niin paljon ja lisäksi miehen työ ei ole kestänyt puolta vuotta, minkä ne yleensä vaatii lainanhakijalta. Takaajia ei löydy. Voi olla, että tämä kaikki pitää myydä pilkkahinnalla purkukuntoisena ja muuttaa vuokralle johonkin kälyiseen kerrostalokaksioon. Silloin ehkä sais edes asumistukea.

En jaksa tätä. Siskokin on niin tottunu leveään elämään, että kommentoi vain "pitäiskö teidän muuttaa väliaikaisesti vuokralle ennenkuin sairastutte kaikki" - en edes viitsinyt kysyä, mistä se luulee mejän repäsevän seittemänsataa euroa kuussa ylimääräistä vuokranmaksuun.

Onneksi ei tarvi yksin jaksaa, mies on koittanu hoitaa asiaa mutta ollaan toivottoman myöhässä mitä tulee remonttimiesten saamiseen tälle kesälle. Yks firma teki tarjouksen uuden katon teosta, mutta ongelma ei ratkea sillä, vaan uudelle katolle kävis samalla lailla. Sanoi pätevän oloinen rakennusmestari tai joku sellanen, joka kävi taloa tutkimassa vähän perinpohjaisemmin, kuin tuon firman edustaja. Anoppi maksoi konsulttipalkkion, sillä oli vissiin huono omatunto kun kieltäytyi takausasiassa auttamasta.

Nyt olis totisesti tilausta sille vähän isommalle lottovoitolle. Kenosta voitin yhden euron.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

"Palvelua" jos toistakin

Anteeksi, oon kurjalla mielellä. On yksi taloon liittyvä ikävä juttu, joka vaanii koko ajan taustalla, ja josta ehkä myöhemmin lisää. En tiedä, onko stressin syytä vai sisäilman (home liittynee taloasiaan) että mulla on kolmena yönä peräkkäin tullu migreeni. Lääkkeet väsyttää ja väsy potuttaa.

Käytin tyttöä fysioterapeutilla, oikein sairaalan sellaisella, joka otti tosissaan sen tytön jalkahomman. Siellä ruuvienpoiston jälkitarkastuksessa oli lääkäri määränny. Ku sehän on ihan kiertyny se jalka, mutta kukaan ei oo aiemmin tuntunu piittaavan siitä. Nyt tyttö sai kotiläksyjä, pitää tehdä balettiplietä ja venyttää nilkkaa toiselta puolelta. Tiesittekö muuten, että terveen aikuisen pitäs pystyä seisomaan yhdellä jalalla (ilman että ilmassaoleva ottaa yhtään maahan) minuutin, jonkin UKK-instituutin "säännön" mukaan? En tiedä eikö kaikki sitten siihen pysty, joogassahan se on peruskauraa.

Takastullessa vein sen asemalle junia kuvaamaan ja ite menin kirppikselle. En löytäny mitään etsimääni itelleni (haaveena oli jotain värikästä arkipaitaa, iloisia kuoseja, ehkä kesäinen takki) mutta kuopukselle luurankotoppi ja Volbeat -toppi. Prismasta hain grillattavaa - on aika kova tuuli, mutta jos löydän pallogrillille jonkun hyvän paikan niin paan tulet. Jos en, niin kokoan levinneen tiiligrillin. Yritin ostaa kaksi ryynäriä palvelutiskiltä, mutta siinä vuorolapun kanssa aikani seisottuani ja oman vuoroni tultua sain kuulla, että tämä tiskipalvelija ei voikaan antaa niitä makkaroita, kun just se nimenomainen palvelutiskin pätkä olikin sellainen, johon ei tarvinnut jononumeroa ja jota emännöi toinen ihminen. Siis en saanut palvelutiskiltä palvelua, vaan mut ohjeistettiin jonottamaan uudelleen. Sanoin vaan että no olkoon ja lähin meneen. Jotain se huuteli perään, mutta mie hain hyllystä ryynäripaketin. Kepeän sanonnan mukaan "win-win-tilanne": mie sain tuplamäärän makkaraa siihen hintaan ja asiakaspalvelijan ei tarvinnu palvella. Saa olla hetkeen taas viimeinen palvelukokemus.
Mun pitäs lähtee koirien kans lenkille, mutta sitä ennen pitäs syödä, ja en haluu enkä jaksa... ainoo mitä oon tänään syöny oli joku hiton mozzarellakierre abc:llä, joka oli ihan ontto! Miten tuollasesta kierre"pullasta" voi saada onton? Pelkkä kuori ja keskellä ja päällä vähän juustoa. Höh. Ja musta on ihan älytöntä, että siellä ei enää riitä se, että vie itse astiansa pois, vaan ne pitää jo laittaa tiskikoreihinkin valmiiksi!

Seuraavaksi varmaan joutuu itse tiskaamaankin astiansa. Hinnoissahan se ei näy.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Pesä

Meillä on puut käytännössä loppuneet, ja uusia ei ole edes kyselty. Tokkopa niitä kohta enää on tarjollakaan, ainakaan kuivia. No, punakylkirastaat on käyttäny tilannetta hyödykseen ja rakentanu liiteriin pesän. Nyt ne on aina hädissään, kun siitä ohi saunalle kuljetaan... äskenkin kuivailin itteeni saunan rappusilla normaaliin kesäiseen tapaani, ja rastailla oli hätä. Piti sitten lähteä märkänä taivaltaan, että pääsevät lämmittämään muniaan. Miten tuo nyt kuulosti jotenkin kaksimieliseltä? Olin ilahtunut että punakylkirastas edes, kun se musta ei... ja että nimenomaan sillä täkäläisellä murteella laulava rastas, samaa murretta en ole kovin monessa paikassa kuullut. Se sanoo "tyyitry". Muistan, miten kamalasti pähkäilin tänne muutettuani, mikä kumma lintu noin sanoo, ennenkuin kuulin sen hiljaisemman loppusäkeen ja osasin tunnistaa punakylkirastaaksi.

Oon ollu perjantai-illasta lähtien töissä. Lauantai ja sunnuntai pitäs tulla palkallisena vuosilomapäivien lomittamisena, mutta vaikka sieltä lomitustoimistosta on paperit tulleet yleensä tosi nopeasti (paitsi sillon kerran ku posti söi ne) mutta nyt ei oo näkyny. Jos ei maanantaina tuu niin soitan sinne. Kannatti sillon edellisen kerrankin soittaa, kun tosiaan oli hukkunu postissa paperit, tietenki jakaneet jollekin naapurille ne ja siellä on mun henkilötunnukset ja veroprosentit sun muut niissä papereissa...

Lauantaiaamuna mulla oli sitten maha sekaisin ja migreeni. Nousin puoli neljältä ottaan migreenilääkkeen ja käymään vessassa. Ehdin käydä viisi kertaa ennen seitsemäksi töihin lähtöä, ja oksettikin että piti oikein pahoinvointilääke ottaa. Oli kauhea aamu. Järki seisoi ja paniikkikohtauksenkin sain, kun piti lypsyrobotilta ottaa ohjat, kun se ei löytäny vetimiä, tärisin siinä ja tuijotin robottia ja pelkäsin ihan sikana. En mie sitä niin paljon yleensä pelkää. Onneksi siellä oli semmonen harjoittelija, joka teki enempi muita hommia mutta osas sen robotin ja talon tavat. Rehua se oli enimmäkseen tekemässä, mutta onneksi sattui olemaan navetalla kun tarttin apua.

Tänään jos olis ollu samanlainen paniikkimieliala, niin olisin varmaan juossu pois. Robotti sekos, traktorin vetämä rehuvaunu huusi ruokintakäytävällä, palohälytin huusi pakokaasujen takia ja mie siellä korviani pidellen yritin saada jotain järkeä sen robotin toimintaan, kun isännän piti sitä rehuvaunua hoidella eikä ehtiny kokonaan sitä ongelmaa selvittää.

Se on jännä miten erilailla kaikkeen suhtautuu kun oma pää on erilainen. Lauantaina olin ymmälläni ja peloissani ja usein en tiennyt, miten tilanteen hoidan, tänään tunsin työn iloa ja jonkinlaista itsetunnon kohenemista, onnistuin ja osasin ja sain aikaiseksi. Robottiasioissakin sain opastusta, toivottavasti oppi pysyy muistissakin. Kyllä se taitaa pitää paikkansa, että työn tekeminen on ihmisen mielelle hyväksi. Nimenomaan sellaisen työn, jossa on hyödyksi. Ja mulle sellasen työn, jossa voi olla eläinten kans.

Tänään söin ruokani kuistilla ja totesin, että yli kolme viikkoa maljakossa olleet ruusut alkaa viimein vähän rupsahtaa.

Se niille jo sallittakoon, ja onhan niistä vieläkin iloa. Ei me olla heti pois heittämässä. Tytär toi sinne ikkunalle myös lupiinin, ja tuoksu on tosi vahva, vaikka on vain yksi varsi. Kauniskin se on, en vaan saanut kuvaan vangittua sitä kauneutta kunnolla...
Kolme vuotta sitten kesällä keräämäni ja kaksi vuotta sitten kylvämäni akileijat on nyt viimein kukkimassa! Olisinkohan ryhtynyt akileijankasvatukseen, jos olisin tiennyt a) että ne ei edes idä ilman kylmäkäsittelyä b) että ne kasvaa pelkkää lehteä kahtena ekana kesänä... Valkoisia kukkia toivoin ja odotin, mutta tämä ainakin näyttää epäilyttävän siniseltä:
Mutta ei se haittaa, kauniit ne on siniset tai violetitkin. Ei me olla heti pois kitkemässä :) ja kyllä se on akileija, kävin äsken vielä tarkistamassa, kun tuossa kuvassa näyttää lehdet niin erikoisilta ja taustalla on muuta kasvia. Tää toinen vielä ylläpitää toiveita:
Kolmaskin puska on niistä valkoisen akileijan siemenistä kylvetty, mutta se on jostain syystä kitukasvuinen. Liekö talvi iskenyt siihen, tai ympäröivät rikkaruohot. Kuten kuvasta näkyy, vuohenputkea riittää... oon sitä toisin paikoin vähän kitkenytkin, mutta eihän se kai tarvi ku pienen juurenpätkän noustakseen uudestaan.

En meinannut malttaa tulla akileijantarkistusreissulta sisälle ollenkaan, kun oli niin ihana ilta. Tuulee, mutta se on lämmin tuuli. Koko päivän on ollu joko puolipilvistä tai sellasta harsopilveä, vaikka ennustekin taas sanoi että tulee satamaan puoliltapäivin aina iltaan asti. Pisaraakaan ei ole tullut. Tai on ehkä pisara - työpaikan pihalla ollut autoni näytti siltä, että ehkä just sen verran on ropsahtanut.

Olkoon alkava viikko kaikille suosiollinen!

torstai 15. kesäkuuta 2017

Hikeä ja irtohampaita

Ihana aamu! Tuntui jo nyt lämpimämmältä, kuin koko päivänä eilen. Ehkä se oli se tuuli taas, mikä kylmensi oloa. Ja väsymys.

Toinen koirista on nyt yhtä hammasta köyhempi - ennestäänkään niitä ei ollu kovin monta. Mutta oma vikansa, mitäs kokeili hampaitaan väärään paikkaan! Tytär oli koirien kanssa lenkillä kun puskista oli hiljaa ja huomaamatta paikalle livahtanut irtokoira (naapurin kiltti urosbokseri). Tytön huomio oli muualla, ja toinen mejän koirista oli tempautunut irti ja käynyt siihen kiinni. No eihän tuommoinen rääpäle mitään mahda isolle koiralle, joka oli vaan kattonu sieltä ylhäältä että mitä hittoa. Kotona huomattiin, että yksi kulmahammas puuttui. Siihen ei ollu pysyvää hammasta kasvanu koskaan, ja maitohampaathan nyt on höllässä ja heiveröisiä muutenkin.

Kuopus osti kivan mekon kirppikseltä päättäjäisiin, maksoi 8 euroa. 

Mie kattelin (ja haistelin) sitä tarkemmin kotona, ja huomasin tahran helmassa sekä vienoa hienhajua kainaloissa. Ajattelin, että jos se ei tyttöä itseään haittaa niin pitäköön semmoisena. Vähän kyllä taas paheksuin, kun pesemättömiä vaatteita on kirppikselle myytäväksi tuotu, mutta tajusin syyn kun juhlapäivän aamuna meinasin vähän silittää niitä vähäisiä ryppyjä pois. Sitä ei voi silittää. Sitä ei myöskään voi pestä! Muuten kuin pesubensiinillä.

No, selasin sit juhlien jälkeen pesulahintoja, ja ymmärsin hyvin, miksi myyjä oli pannut mekon myyntiin kahdeksalla eurolla pesemättömänä... mekon pesuhinta oli monta kymppiä, alhaisin mitä löysin oli 25 euroa, ja sitä en tiedä tuleeko kemiallinen pesu vielä kalliimmaksi. En nyt sitten tiedä, mitä tuolle tekee. Nuoren vaatemaku vaihtelee niin nopsaan, ettei tiedä onko tuolle mekolle enää ikinä käyttöä, mutta jos pesettää vasta kun tietää, että sille on vielä käyttöä, niin se pitää sit likaisena säilöä jossain...

Se 25 euroakin on mietinnän paikka mulle, mutta isompaakin tuli. Esikoinen täytti 18 ja sille oli varattu ennen synttäreitä kaksi hammaslääkäriaikaa viisaudenhampaiden poistoon. Sitten tuli flunssa ja toinen piti perua, ja uusi aika meni sit täysi-ikäisyyden puolelle. Ajanvarauksen hoitaja arveli, että laskun voi saada peruttua, kun on sairauden takia joutunut lykkäämään ja alunperin piti olla maksuttomuuden puolella. No, lasku tuli, 186 euroa ja risat. Mitään ohjeita laskun perumiselle ei kyllä kukaan ollut antanut, ja laskutuksesta ei kukaan vastannut puhelimeen. Mie sit kysyin ku kävin hammaslääkärillä, että miten toimia, ja se sano että pitää soittaa ylihammaslääkärille. En tienny sellasta olevan olemassakaan :) No, mies sit soitti ja sai asian hoidettua, ei saatu laskua anteeksi mutta puolet sentään pois. Tulee uusi lasku.

Se minua jäi kyllä ihmetyttämään, että se oli mun nimellä se lasku. Vaikka tyttö on täysi-ikäinen. Sen laskunhan pitäs mennä sille itelleen, eikä mulle, en mie enää ole sen huoltaja. "Tää täytti 18 kesken hoitojakson, pannaanpa lasku! -Sen äidille." Ainakin siitä olisin märissyt sinne laskutukseen, jos eivät olis jotain laskulle tehneet. Nyt en viitsi. Jatkossa sitten, jos laskut tulee edelleen mulle.

Nyt on aamukahvit juotu, pitää ruveta tekeen jotain...

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Unelmieni toppahousut

Jaahah, vaatii kuvan taas ennenkuin pääsee kirjoittamaan. Orkidea kukkii. 13 kukkaa ja 15 nuppua tällä hetkellä.

Oon miettinyt jonkin aikaa, kun yleensä mulla on aika vilkasta unennäköä ollu, ja nyt on menny monta kuukautta niin, ettei oikein oo mitään näkyny, tai ainakaan en oo muistanu niitä. Viime yö oli poikkeus; halailin ensinnäkin komeaa ihanaa miestä (en vaan unessakaan pysty unohtaan, että oon naimisissa, että vois ns. pitää hauskaa 😊) ja toisekseen pystyin liikkumaan todellisuudessa (siis unen todellisuudessa) kuten googlemapsin keltaisella ukolla - osoitin vaan esim. talon sisään ja klikkasin. Siellä oli muuttokuorma pakattu melkein valmiiksi, ja pariskunta asui. Mulla oli kahisevat toppahousut ja toinen pariskunnasta kuuli minut kun kävelin asunnossa, mutta ei pystynyt näkemään. 

Sitä en ymmärrä, miksi mulla oli toppahousut, kun oli kesä. Ja oonkohan katellu liikaa karttoja, kun uneksinkin niistä. Ei, koska samalla logiikalla olisin halaillut liikaa vieraita miehiäkin, ja sitä en kyllä ole tehnyt...

Luulin, että tänään ei olis pitäny sataa koko päivää, mutta niin se vain aikonee tehdä. Aamulla katoin sadetutkasta sateettoman/vähäsateisen kohdan että pääsi hiukan ulkoileen koirien kans. Eipä ne näytä tuntevan suurta intoa ulosmenoa kohtaan, kyllä ne tietää että sataa. Ulkona tuoksuu hyvälle.


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Salamaniskun paikka

Ilmatieteen laitoksen tiedotteessa kerrottiin, että ukkoskausi on käynnistymässä (yhtään ei oo salamaa nytkään ollu, vaikka on koko päivän satanu ja väliin rankastikin) ja siinä oli sitten tämmönen pätkä: "Laskimme myös mihin kohtaan Suomen karttaa on kertynyt eniten salamoita vuodesta 1998 alkaen: kyseessä on Kokkolan Välikylä ja siellä tarkemmin Rukkas-Erkin räme." Kyseiselle alueelle on paikannettu noin 30 maasalamaa 19 vuoden aikana.

Minähän tietysti lähdin kartasta etsimään moista paikkaa, ja havaitsin, että kyseisen Välikylän liepeillä on tällaisiakin paikkoja:
Löytyi sieltä toki kyseinen rämekin, heti siitä Antti-vainajan kankaan vierestä...

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kukkia ja murheita

 Tyttö sai kestävät ruusut siskolta, aatelkaa että nää on ollu kaksi viikkoa tässä ja yhä näin kauniit! Mutta ne onkin kuistilla, missä on ainakin öisin viileämpää. Ihanat. Keltaisista ruusuista pidän eniten. Mieskin muisti sen vielä joskus, mutta ei se enää nykyisin muista mistä mie tykkään. Ei sentään tuonu tänä keväänä ruukkukukkaa, kun siitä oli pari vuotta sitten oikeen draamaa.
 Kuopus on kaverinsa kanssa harrastuksen pyörteissä koko viikonlopun, eilen ajelivat höyryjunan kyydissä koko päivän ja tänään menevät taas, tosin nyt ei ole kuin yksi edestakainen matka. Eilen käytiin ne hakemassa päätepysäkiltä, eikä mulla ollu kameraa mukana... oli niin kiire lähtö, kun vaan heittämällä vaihdettiin vaatteet ja otettiin koirat mukaan. Veturi lähti muutaman minuutin etuajassa, ja satuttiin oleen just kohdalla kun se alkoi puhista ja puuskuttaa ja koirat tais vähän säikähtää. En olis niiden kanssa menny siihen, jos olisin tienny että se lähtee. On se majesteettinen ja hieman pelottavakin tuollainen iso, musta, savuava ja suhiseva rautajättiläinen.

Kiire tuli siksi kun käytiin apikkeen autotallilla vaihtamassa ne jarrupalat. Tottahan toki olivat antaneet Motonetistä väärät palat - se on enempi sääntö kuin poikkeus, että on myyty väärät osat,  kun jotain autoremonttia tehdään. En ymmärrä miten ne pitää sellaisia varaosamyyjiä, vai onko taktiikkana se, että lasketaan kaikenlaisen muunkin tekevän enempi kauppansa, kun ostaja joutuu kaksi kertaa käymään myymälässä. Mutta kun sinne oli yli 20 km matkaakin...

Mies oli kysellyt vähän tarjouksia autonkorjauspaikoista, ja piti kalliina, joten siksi itse tehty vaihtohomma vaikka mies oli lauantain töissäkin. Pajoilla oli laskettu hommaan kuluvan ainakin tunti työtä, ja lopulta - kun oikeat osat oli saatu - työ oli tehty muutamassa minuutissa. Enin aika kului renkaan irrottamiseen ja takaisinlaittoon. Mun tehtäväksi jäi vain pölykapseleiden poisotto ja takaisinlaitto :) kovasti mie siinä hengailin hanskat kädessä siltä varalta, että voisin tehdä jotain.

Anopin ja apikkeen vanha ja sairas koira oli hävinnyt pihamaalta, ei kyselty sen enempää kun ainakin minä tiesin että se on kova paikka niille. Anoppi oli murheellisen oloinen. Itse asiassa se meni meiltä kummaltakin vähän ohi ensin koko koiran olemassaolemattomuus. Mie tulin kaupan kautta ja vielä siellä mietin, ostaisinko sille jonkun herkun tuliaisiksi, mutta sitten pihalle ajettuani tuli muuta ajateltavaa autojen vekslauksen takia, etten sitten kiinnittänyt asiaan huomiota - koira on aina ollut huomaamaton, mutta on se tervehtimässä käynyt. Vasta sisällä kun näin, ettei sen patjaa ole enää lattialla, tajusin, etten ole koiraa nähnyt eikä sitä ole kumpikaan isäntäväestä maininnut sanallakaan, vaikka aiemmin koiran vointi oli puheissa paljonkin. Pari viikkoa sitten kävin hakemassa eläinlääkäriltä sille uutta lääkettäkin, ja ell sano että se koira on saanu lisäaikaa tämän kesän. Mutta ei sitten ilmeisesti saanutkaan.

Kävi kyllä mielessä halaus ja osanotto, mutta omakohtaisesti tiedän, että sellainen empatia vain puristaa sen tuskan takaisin pintaan, enkä joka tilanteessa välttämättä arvosta sellaista. En usko, että nämäkään olis halunneet muistutusta. Olin iloinen, että mieskin oli asiasta hiljaa, se kun ei aina osaa lukea ilmapiiriä ja kyselee usein liikaa. Tällä kertaa pelastuksena toimi se, ettei se huomannut koiran puuttumista.

Vanhat pajupallot oon keränny tähän härpäkkeeseen, mikä meidän pihalla töröttää. En tiedä mikä se on, mutta nyt se toimii pajupallotelineenä. On siinä kyllä yksi pieni pajukorikin toisella puolella.

Kävin muuten hammaslääkärissä tarkistuksessa, edellinen kerta olikin 2012. Sinne sentään sai ajan (toisin kuin tavan lääkärille) ja ihan kohtuullisen odotusajan päähän, kun pyysin tähän pieneen syrjäiseen hoitolaan. Luulin, että on vaan hammashoitaja, mutta oli hammaslääkäri, joka muistutti Vesa Vierikkoa. Ei mulla ollu ku vähän hammaskiveä.

Nyt taidan lähteä pienelle aamukävelylle koirien kanssa.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Mitä tapahtui 25 päivässä

Mie sitten tykkään tästä siivotusta kuistista! ♥

Heräsin yöllä ennen yhtä, olin jonkin aikaa ihan niin virkee että olisin voinu nousta aamutoimiin. Kävin pihalla, räkättirastaat oli ainoat äänessä. Nukkuukohan ne ikinä? Ja täysikuuko mua valvotti? Voisin lyödä vaikka vetoa, että sillon ku se on 100% täysi neljän jälkeen iltapäivällä, se ei enää valvota vaan mua väsyttää ihan sikana.

Aamulla heräsin sit unesta, missä mulla oli kainalot kamalan kipeet ja sit niissä oli molemmissa syöpäkasvaimia. Kello ollut silloinkaan vielä edes seitsemää, mutta ei huvittanut enää nukkua.

Aamukävelylle sain itseni tuupattua, kun aurinko pilkisti ja sateen jälkeinen metsä houkutti. Koirat ei oikein arvostaneet märkää metsää, mutta voi, miten se tuoksui! Ja kaikkialla oli vaaleanvihreää uutta kasvua.
Omalla pihallakin tuoksui. Valkoinen syreeni kukkii kohta, violetti ei vielä. Kumma, onkohan ne aina kukkinu eri aikaan, ku musta tuntuu että samaan aikaan samanlajiset ois kukkinu? 

Kolmesta omenapuusta vain yhdessä on kukkia. Taaskaan ei tule niitä hyviä aikaisia omppuja, niitä ei ollu kyllä viime syksynäkään. Toisaalta ihan hyvä, ettei tuu paljoa omenoita, niin ei tarvi heittää pois.
Alla näkyy kevätpikkusydäntä


Krassissa on kirppoja, piti eilen myrkyttää mutta aattelin, kun on sadetta luvattu, että se sit kuitenkin huuhtoo myrkyt pois liian äkkiä. No, sade tulikin paljon ennustettua myöhemmin, kun kiersi tuolta vedenjakajan toiselta puolelta. Parinkymmenen kilsan päässä vettä kertyi yli 15 mm, kun täällä saldo oli alle 9 ja puoli. Hyvin olisin ehtiny myrkyttää. Nytkin pitäs pari tuntia sataa, mutta sadetutkassa ei näy lähimaillakaan sadealuetta. 

Purin riistakameran muistikortin, ja tällä kertaa ennen kuvien poistamista muistin ottaa talteen vertailukuvat siitä, miten on kuvassa näkyvä alue muuttunut 25 päivän aikana.
Rajasin isommasta kuvasta jollain lailla saman kohdan, kun välillä oli siirretty kameraa niin, että kuva ei ollu ihan sama. Huikea ero :) Ja oli siellä kamerassa oravan ja kissan lisäksi joku ihme tyyppi... yrittäny laittaa tukan aina eri lailla, ettei muka tunnistettais.
Puutarhakoppia käyny alvariinsa kaivelemassa. 

Tekis mieli käydä jossain puutarhamyymälässä ostamassa ruusupapu tai joku muu köynnöstävä kasvi varaston nurkalle, inhottaa vaan ajella kun autostahan on jarrupalat aivan loppu, kitinä ja kihnutus kuuluu koko ajan ajaessa. Oon puhunu miehelle siitä, että se pitäs hommata hoitoon - autojen korjaukset ja sen semmoset kuuluu meillä miehen hommiin - mutta se ei oo pitäny mun puheita minään. Ennenkuin tällä viikolla vaadin, että käydään kaupassa mun autolla. Hoksas sitten itsekin, että jotain tarttis ehkä tehdä. Ohjeisti mua käyttämään mahdollisimman vähän niitä jarruja, ja esitteli sitten, kuinka itse osaa vaihteilla jarruttaa, ja mua aina sellanen itsekehun sävytteinen neuvominen ärsyttää. Sanoin siihen, että mehän voidaan sit vaihtaa autoja, hän voisi ajella mun autolla jarruttamatta, kun sen niin hienosti osaa, ja minä joka en mitään osaa, ajaisin hänen autollaan, jolla voi jarruttaa. Ei käynyt, jostain syystä :D

Ja osaan toki jarruttaa vaihteilla, teen sitä paljon ihan muutenkin, jopa siinä määrin, että talvella meni käytön puutteessa jumiinkin. On vain tilanteita, missä se ei ole mahdollista, kuten isolta tieltä 80km/h rajoituksen alueelta kääntyminen lyhyen hidastuskaistan kautta, kun takana tulee autoja. Ja tietysti parkkeeraaminen. Mies sovelsi parkkeeraamiseen käsijarrua ja auton sammuttamista kesken liikkumisen, mutta sellanen panee hälypiippaukset soimaan ja hätävilkut päälle, ja minusta se on huonoa auton kohtelua. 


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Vasikoita ja kaikenlaista muutakin

Suonette anteeksi tuhruisen linssin kännykässäni, kun en huomannut sitä taas putsata kuvaa ottaessani. Kauheesti ei tohtinu pitää puhelinta edes kädessä, kun tilanne saattoi eskaloitua hyvin äkillisesti - olin nimittäin apuna kun vasikoita päästettiin laitumelle. Joukossa oli yksi vähän pöhkömpi tapaus, joka tuossa kuvassa näkyy keskellä, jos isontaa tai oikein tarkkaan katsoo. Sitä ei oikein voinut lähempää kuvatakaan, kun se saattoi äkkiä rynniä johonkin ja sillon piti tehdä jotain muuta kuin kuvata puhelimella.

Aurinko paistoi niin ihanasti ja kuumasti, farkkujen lahkeita piti kääriä ja ikävöinpä hieman aurinkosuojavoidettakin. Oltiin jo aiemmin samana päivänä käyty melko pitkällä lenkillä auringossa, kun hälytys hommiin tuli tosi lyhyellä varoitusajalla. Ei onneksi tunnu nahka palaneen.
Tällanen lätäkkö löytyy tuosta kylän laidalta, mutta rannat on varustettu kameroin ja "Yksityisalue"-kyltein sekä koirankieltomerkein, ettei vaan kukaan tule uittamaan koiraansa tai muutenkaan räpimään sinne. Toisten omaisuutta! Mutta kauniita näkymiä kukaan ei voi yksin omistaa, vaikka on tätä pikkusen käsitelty kauniimmaksikin, tätä kuvaa...

Havahduin viideltä aamulla ihmeelliseen jysäykseen, joka tuntui tulevan talosta. Mies alakerrassa ei ollut kuulemma kuullut mitään, ja kuitenkin olin puolihereillä ja koiratkin reagoi pamaukseen, että ei se mun unta ollut. Ei sitä yleensä herää, jos pelkästään omassa unessa paukkuu. No, nyt on koneellinen pyykkiä pyörimässä... ja itse asiassa tuli just valmiiksi. Käyn ripustamassa.

Noin. Ja seuraava koneellinen pyörimään. Harvoin mulla on jo kahdeksalta ollu pyykkiä kuivumassa, ellei ole edellisiltaiset unohtuneet narulle. Tänään on ennustettu hienoa säätä, ja kylläpä nyt ulkona tuoksuikin hyvälle! Ruoho oli ihan märkää. Eilen kävin kirjastossa - onneksi, kun kirjastojärjestelmän vaihdon takia se onkin nyt loppuviikon kiinni - ja löysin Fred Vargasin uusimman suomennetun Adamsberg-kirjan, joten hyvää lukemistakin on tiedossa.

Kuopus menee käymään nuorisopsykiatria-asioissa kauempana, junamatkan päässä, enkä vielä tiedä menenkö mukaan vai haluaako hän mennä yksin. Junia menee niin huonosti, että joutuu hengailemaan siellä jo 1,5 tuntia aiemmin. Ei kuulemma saa ketään kaveriksikaan, mutta on eri asia kelpaako äiti kaveriksi...

Esikoisen poikakaveri sai ajokortin, enkä tiedä joko ne sille autonkin osti, joten ehkä tyttö ei jatkossa ole niin meidän kyytimisten varassa, vaan poikakaverikin voi ajeluttaa. Niin se aika kuluu. Poika oli neljätoistavuotias hontelo varsanjalkainen miehenalku, kun ne alkoi olla yhdessä, nyt se on hurjan komea raamikas nuori aikuinen, joka ajaa autoakin. Koko veljessarjalla on epäilemättä hyvät geenit :)

Auttoi, kun talvella uhkailin orkideoita, että jos ei ala kukkia tuleen, joutavat roskikseen. Nyt on kahdessa kasvissa yhteensä 6 kukkaa ja 20 nuppua, ja lisää näyttäs olevan tulossa. Tosin saattaahan kesän valolla olla oma osuutensa...

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Me, myself and I

Taaskaan ei suostunu antaan mun kirjoittaa, ennenkuin liitin kuvan. Latas ja latas vaan. Kuvassa koirani Tanriver's Missing Maid Pakilan siirtolapuutarhassa noin vuonna 1991.

Heräsin aamulla kuuden aikaan itkuuni, kun näin painajaista, jossa kuopus oli kuollut. Oon ehkä miettiny kuolemaa liikaa - hiljattain kuoli miehen sukulainen; suunnilleen saman ikäinen, terve, tietääkseni urheilullinen... koulutuksensa takia varmaan osasi arvioida tilansa vakavaksi (joku muu olis kuitannu viattomanoloisen oireen ei-vakavaksi) ja kutsui ambulanssin, mutta oli silti kuollut. Isää kävin tervehtimässä kun siellä päin liikuin, kuulin sen ekaa kertaa miettivän ääneen kuoleman mahdollisuutta.

Palaan vielä siihen joogaretriittiin. Kritisoin hiljaa mielessäni siellä sitä pakkokuunneltavan puheen paljoutta - tulin hiljaisuuden retriittiin, ja jouduin kuuntelemaan pölötystä enemmän kuin normiarkipäivänäni! Kuulemma yhteinen päivärytmi ja nää höpötykset "tukee ajelehtivaa mieltä" tms. Mie ennemminkin saan hiljaisuudessa mieltäni kokoon, ja hölönpölö hajottaa sitä. Myös se kirjoittaminen tuntui turhauttavalta - annettiin otsikko, mistä piti kirjoittaa, ja kun sai ajatuksesta kiinni ja kirjoitus alkoi luistaa, sanottiinkin jo, että nyt pitää lopettaa. Sitten kirjoitinkin ekana aamuna ihan itekseni pari sivua. Kopsaan tajunnanvirtaani tähän suoraan, korjailematta ja siistimättä ja järkevää loppua keksimättä (mulle tais siinä tulla taas aikataulu vastaan):

"Ajatuksia
Pranapolku. [siellä menee sellanen joogaopistolaisten oma pieni polunlenkki mettäsä. suom. huom.] Sen piti kuulemma olla n. puolen tunnin reissu, mulla meni melki tunti. Meinasin myöhästyä joogasta, kun lähdin n. 6.30 käveleen. Ja hitto mitä surkeaa maisemaa alkuun, vesaikkoa kaadettu ja risukasoja pitkin.
[tältä näytti. meditatiivista, eh?]
Sittemmin se toki muuttu mukavammaksi - mitä nyt meinas kengät kastua. Mietin siellä, että jos joku määräis mut kuvaileen itteeni yhdellä sanalla, niin mikä se olisi. Tärkein rooli mun elämässä on olla äiti. Sitten vaimo. Kyynikko, nihilisti, pessimisti. Eläkeläinen. Riippuu toki täysin tilanteesta ja olosuhteista, jotka kulloinkin vallitsee. Esimerkiksi joogassa, tarkoitan nyt täällä opistolla muiden joogaharrastajien keskellä ei ole ehkä luontevaa määritellä itseä äidiksi tai vaimoksi.

Harrastelija, ehkä? Joogaharrastelija. En edes harrastaja koska sellainen on mielestäni "keen on" eli sen elämässä iso osa se harrastus, mutta jooga on mulle niinku voikukat alkukesällä. Ne on kivoja ja niistä saa iloa, mutta jos niitä ei ole niin ei mun elämäe muutu miksikään, saati että tuntisin joka lajin nimeltä ja tutkisin niitä kaiken liikenevän vapaa-aikani.

Polulla mietin myös sitä, kun ihannoidaan elämäntapaa, joka on "sopusoinnussa luonnon kanssa". Sellainen sopusointu on aina yksipuolista, ei luonto halua olla sovussa ihmisen kanssa, vaan luonnossa vallitsee luonnon lait; syö tai tule syödyksi. Jatka sukuasi mahdollisimman paljon ennenkuin kuolet. Sopusointu olettaa, että on kaksi eri vastapuolta, jotka joko taistelevat tai ovat sovussa, ja onkin niin hullua, että ihminen on osa luontoa, mutta kokee olevansa luontoa vastaan. Tai lähinnä luonnon olevan itseään vastaan. Toki ei tuhota tarvitsisi, mutta kyllä luontokin ihmisen tuhoaa nopeasti, jos sitä vastaan ei taistele. Mutta ilman luontoa ihminen vasta tuhoutuukin. Komsii komsaa."

En tuohon ehtinyt kirjoittaa sitä, miten pähkäilin oman negatiivisuuteni kanssa. Just kritisoin (mielessäni) niin monia asioita tuollakin - puheen paljoutta, kirjoitusta, Pranapolun rumuutta, paprikaa ruoassa - ja ajattelin, että pitäisi päästä siitä negatiivisesta ajattelusta eroon. Mutta eikö sekin ole negatiivista, että tuntee huonoa omaatuntoa ja paheksuu, kun saa itsensä jälleen kiinni vääränlaisten ajatusten ajattelemisesta? "Nyt taas aattelen näin, en saa, hyi minua, pakko ajatella nyt ihan väkisin jotain kivaa". Miksi sitä pitää heti inhota itseään, miksei voi vain lempeästi ohjata ajatuksiaan positiiviseen suuntaan?

Ei näkynyt enää lehmiä, ja aidatkin oli kerätty pois, vyyhdeiksi tolppien nokkaan. Surku.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Talviturkki Saarijärvessä

Tuonne se jäi, tuon laiturin päähän. Ei ehkä olis kannattanu, jos se vaikka olis vielä lämmittäny kun ei kesän lämmöstä ole tietoakaan... Kesäkuun alku ja viisi astetta lämmintä, hirveä tuuli ja eilen satoi rakeita. Ja vettä, ja sähkötkin meni tunniksi. Ensin tuli sähkökatkos ja sitten hetken päästä iski salama melkein kohdalle. Myöhemmin salamoi muuallakin, lähinnä kaakossa, mutta se yksi oli pitkään ainoa, mikä salamakartassa näkyi.

Joogaretriitin jälkeen alkoi arki ihan rysäyksellä. Jotenkin tuntui siltä, ettei kukaan ollu mua kaivannu eikä kenenkään mielestä ollu kiva, että tulin, vaikka toin tuliaisiakin. Paitsi koirat, joille en tuonu tuliaisia. Jo asemalta hakiessa alkoi miehen mälkätys kuopukselle pyöräilykypärän käyttämättömyydestä, ja muutenkin ollut jotenkin pahalla päällä taas. Mies siis. Tulopäivän iltana olin onnellinen, kun pääsin omaan sänkyyn nukkumaan (ja koiratkin oli iloisia, melkein riehakkaita kun mentiin nukkuun) mutta se ilo ei kauaa kestänyt, kun miehen kuorsaus piti hereillä. Eilen illalla sitten aioin jäädä jo suosiolla tänne alakertaan (tuo patja on kyllä ihan kuollut ja huono nukkua) niin suuttui mulle siitä. Kun ilmeisesti mun pitäs vaan kestää urheasti valvomiset sen takia, kun hän ei tahallaan kuorsaa. Ikäänkuin se tahattomuus pyyhkisi pois kaiken ikävyyden ja hankaluuden. Ikäänkuin mun nukkumattomuus ei olis mikään ongelma, kun eihän hän tahallaan. No, eihän se sille olekaan ongelma. Kyllä mieki kuorsaan ja se on myös mulle itselle ongelma, mutta ei se miestä tunnu häiritsevän.

Mutta olihan siellä Joogaopistolla ihan kivaa. Savusaunaankin päästiin (tuossa oikealla, pukutilat vasemmalla) mutta siellä se hiljaa oleminen oli vähän vaivaannuttavaa minusta. Oli pakko kysyä, missä on peflettejä ja kysyttäessä vastata, mistä löytyy kuumaa vettä. Ja kuulemma jotkut oli kiljuneet kovaa kylmässä vedessä :) Epäilen myös, että sisäilmassa oli jotain vikaa, kun mun nenä tahtoi mennä tukkoon siellä, etenkin joogasalissa.

Kävelin paljon jokaisessa mahdollisessa välissä, mutta sitten tuli sade. Ehdin käydä Riekonkoskella, mutta jostain syystä mun selkä kipeytyi sen kävelemisen ja joogaamisen seurauksena aika inhottavasti. Löytyi erinäisiä syviä lihaksia...

 Riekonkosken tämä ranta on rantojensuojelualuetta, mutta vastaranta ei, ja sen kyllä huomasi. Joku tynnyrikin siellä lojui. Ihmiset ei arvosta hienoja luonnonasioita, kun ne asuu niiden vieressä. En miekään omaa ympäristöäni ehkä osaa arvostaa tarpeeksi, ennenkuin tulee mettäkone ja kaataa siitä puut. Sitten kyllä menetyksen huomaa.

Kotona tuomi oli täydessä kukassa, kun lähdin, mutta Keski-Suomessa ne oli vasta tiukoilla pienillä nupuilla. Kotiin palattuani oli jokunen tulppaani auennut.

Tässä näyttää kesältä, vaan oli kuusi astetta lämmintä kuvanottohetkellä.

Tytön synttäbileet enimmäkseen pidettiin sitten sisällä, osa porukkaa pöydän ääressä, osa olohuoneessa ja osa kuistilla tai lattialla istumassa. Kuusi ihmistä (ja kaksi koiraa) oman väen (ja omien koirien) lisäksi sentään vain. Mutta jos on tilaa 48 neliötä niin ei siitä ihmeisiin riitä. Koululta tyttö kävi hakemassa todistuksen ja viidenkympin "stipendin" tunnollisuudesta ja ryhmähengen parantamisesta. Tjsp. Kyllähän se siellä jaksoi käydä, vaikka se olikin vähän sellasta "päivähoidossa" oloa.

Huomenna ehkä paistaa aurinko ja saattaa olla jopa yli kymmenen asteen lämpö. Hurraa.